Hiiripöllö, Surnia ulula

Aurinkoinen aamu, pakkasta kolme astetta. Metsäsyöttöpaikalle oli tarpeen viedä lisämuonaa. Samalla oli mahdollisuus istuskella tovi ruokavieraita kuvaillen.

Kotipihalla oli edelleen tilhien saattojoukko. Nyt alkaa marjat olla jo aika vähissä.

Laitanpa tähän vielä tällaisen aurinkoisen poseerauksen.

Syöttöpaikalla kävi melkoinen liverrys. Punatulkkuja on ollut ilahduttavan paljon.

Tässä herra. Paikalla esiintyivät myös: tali-, sini-, hömö- ja töyhtötiaiset, keltasirkut, pari viherpeippoa ja närheä sekä yksi korppi. Puukiipijän on hukka perinyt tai toivottavasti se on vaan muuttanut muualle.

Pelkän naamioverkon alla alkoi parin tunnin istumisen jälkeen tulla vilu ja niin päätin lähteä katsomaan, onko pöllö kotona.

Talvella 2014 kävi melkoinen hiiripöllövaellus yli Suomen. Putinin lähettämiä olivat. Täällä Nastolan seudulla ei ollut harvinaista löytää viisikin pöllöä yhtenä päivänä. Sitten meni pari talvea, etten nähnyt ainuttakaan. Nyt niitä on taas joitakin. Ruokahan se on se muuton syy.

Pari pellonlaitaa kiikaroituani ajoin lintumies-Jorman vihjaamalle aukealle ja nostin kiikarit silmilleni. Siellähän se istui hiiripöllö langalla. Tämän talven viidestä pöllösta vain yhden olen itse löytänyt. Muut ovat Jorman näyttämiä tai vihjaamia. Hän on ahkera etsijä ja tietää, mistä etsiä.

Hiiripöllöt saalistavat päiväsaikaan myyriä ja ovat usein ihmisen suhteen pelottomia. Ei kuitenkaan aina ja niin otin ensimmäiset kuvat jo suht kaukaa.

Lintu vaihtoi välillä paikkaa kuivuneen koivun latvaan ja

sieltä taas takaisin langalle aivan yläpuolelleni.

Ihmettelevä vai vihainen?

Uskomattoman tarkan näkönsä avulla hiiripöllö näkee peltomyyrän satojen metrien päästä. Aina ei hyökkäys kuitenkaan tuota tulosta.

Siksi työtä on jatkettava.

Huomaatkos, nyt onnistui. Myyrä on kiinni.

Pyrähdys langalle ja myyrä kynsiin.

Sitten matkaan. Kun myyriä on saatavilla enemmän kuin lintu tarvitsee päivittäin, vie se saaliinsa johonkin löytämäänsä koloon odottamaan heikompia aikoja. Fiksu kaveri. Pellolla käynyt kylmä viima ja kotona ruokaa odottavat koiraystävät pakottivat minut lopettamaan tämän tarkkailun kesken shown. Toiste jatketaan.

Lisää faktaa Luontoportin sivuilta.

Tilhi, bombycilla garrulus

"Tiu tau tilhi, äidin ryytimaassa, joko sinä lensit syömähän taas, joko sinä lensit syömähän taas."

Viime vuoden runsas pihlajanmarjasato hävisi jo syksyllä rastaiden kitaan. Hyvä niin, saivat siten energiaa muuttoa varten.

Myös yleistyneet marja-aronia aidat olivat marjoja piukassa. Pitkään marjat säilyvätkin, ainakin Nastolan seudulla, ennen kuin tilhet saapuivat.

Kahdestakymmenestä yli sataan yksilöä käsittäviä parvia on saatu viime viikkoina nähdä aronioiden kimpussa. Eri lintuja vaiko eri parvikokoonpanoja? Enpä tiedä.

Päivät ovat olleet kovin harmaita ja valottomia. Siksi tilhikuvatkin ovat jääneet pimeiksi, jos niitä ylipäätään on viitsinyt edes ottaa.

Eilen taivas hieman selkeni ja valot paranivat. Talomme takana koivun latvassa päivysti joitakin kymmeniä tilhiä. Niille ominaiseen tapaan parvesta syöksyi pensaisiin vuorotellen pienempi joukko lintuja, jotka pikaisesti nappasivat marjan, kenties pari ja pyrähtivät sitten takaisin muiden joukkoon.

Mehukkaita näyttivät olleen. Lämpötila oli nollan vaiheilla, ja näin marjat olivat mukavampia mutustella.

 Laitetaanpa tähän hieman tilhitietoutta. Lähteenä Luontoportti-sivusto.

Yleiskuvaus: Varsin tunnettu töyhtöpää, jolla musta leukalappu ja rosvonaamari. Töpäkkä ja lennossa kottaraismainen.

Koko: Pituus 18–21 cm, paino 48–72 g.

Pesä: Puussa (kuusi, mänty) 1,5–8 m:n korkeudella. Rakennettu naavasta, kuivista kuusenoksista, sammalista ja jäkälistä. Vuorattu naavalla, korsilla, karvoilla ja höyhenillä.

Pesiminen: Munii touko–kesäkuussa 4–6 munaa. Vain naaras hautoo, haudonta-aika 14 vrk. Pesäpoikasaika 15–19 vrk.

Esiintyminen: Pohjois-Suomen havumetsien pesimälintu. Pesii satunnaisesti pesii myös Etelä-Suomessa. Suomen pesimäkannaksi arvioitu 20.000–90.000 paria.

Muutto: Tyypillinen vaelluslintu, muuttoliikkeet tapahtuvat päivisin. Nähdään Etelä-Suomessa syys–lokakuun vaihteessa. Huonoina marjavuosina jatkaa muuttoa nopeasti jopa Välimeren maihin ja Kaukasukselle asti. Hyvinä marjavuosina pysyy Suomessa aina joulu–helmikuulle asti. Paluumuuttoa usein huomaamatonta, maalis– toukokuussa.

Ravinto: Marjat, siemenet, selkärangattomat eläimet.

Ääni: Helisevä sirinä. Laulu vaatimatonta visertelyä.

Uhanalaisuus: Elinvoimainen, rauhoitettu.

Tilhi on noin kottaraisen kokoinen. Päässä sillä on pitkä ja tuuhea töyhtö. Kauempaa tilhi näyttää tummalta, mutta lähempää erottuvat erittäin kauniit ja värikkäät höyhenpuvun yksityiskohdat. Yleisväriltään tilhi on harmaanpunertava, silmän ympärillä ja nokan alla on mustaa ja mustilla siivillä on keltaista ja valkoista kirjailua. Tummassa pyrstössä on keltainen kärkivyö, yläperä on tuhkanharmaa ja alaperä punaruskea. Sisimpien kyynärsulkien ja tertiaalien (sulkamasia isokokoisia peitinhöyheniä siiven tyvessä) kärjissä on erikoisia punaisia vahaulokkeita (englanniksi linnun nimi onkin waxwing eli vahasiipi).

Tilhen koivet ovat mustat (vanha lintu) tai vaaleanpunertavat (nuori lintu). Nokka on tyveltä punertavasti musta (vanha lintu) tai tummanharmaa (nuori lintu). Silmän värikalvo on punainen (vanha lintu) tai tummanruskea (nuori lintu). Vanhan linnun tunnistaa myös käsisulkien kärjen ja reunojen kirkkaankeltaisista tai valkoisista kulmajuovista, kun taas nuorilla yksilöillä käsisulissa on vain vaalean keltaisia suoria reunaviivoja.

Marjat saatu, takaisin koivun latvaan.

Jääkirkkovuoren päivitys

10.2.  aamulla herätessä ei ollut minkäänlaista ajatusta kuvausretkestä.

Palatessamme Caran ja Cherin kanssa aamulenkiltä (vanha kuva) havaitsin kotikoivussa muutaman kymmenen suuruisen tilhiparven. Olihan se kamera haettava.

Tapansa mukaan linnut pyrähtelivät pienemmällä joukolla vuorotellen  piha-aroniaan, jossa oli marjoja jäljellä.

 SE oli luvannut vielä aurinkoisen päivän, mutta aamu oli silti harmaa.

Marjoja riittää vieläkin, joten tervetuloa uudelleen. Valitkaa sitten aurinkoinen päivä, jotta saadaan teidän upeat värinne paremmin talteen.

Tämä tarina on oikeastaan vanhan jutun kertausta kuvan jäätikön osalta. Ensimmäinen kertomus löytyy täältä: Jääkirkkovuori

Metsä, vuori ja Haramaan järvi ovat ennallaan, jäätikkö on joka talvi hieman omansalainen. Sijainti on muuttunut. Aiemmin vuori oli Nastolan ja Iitin rajalla nyt Lahden ja Iitin.

Käyn täällä joka talvi. Arvannet varmaan miksi?

Joka kirkossa kuuluu olla oma kirkonrotta. Tässä on Jääkirkon.

Varmaan viime päivien kovat pakkaset olivat vaientaneet nämä urut. Normaalisti jään ja kallioseinän välissä lirisee ja tippuu pisaroittain vesi ja siitä seuraa mystisesti kaikuvaa soitantaa.

Palattuani jalkalenkiltä tein vielä autolla pienen pyörähdyksen vuoren toiselle puolelle. Siellä törmäsin lounaspalaa haeskelevaan kettuun. Tällä oli vainu myyrästä ja ehkä siksi sen tarkkaavaisuus hieman petti. Kerrankin pääsin kuvausetäisyydelle. Kameran nosto vei kuitenkin sen verran aikaa, etten saanut ikuistetuksi samalla tapahtunutta saalistushyppyä. Myyrä taisi säilyttää henkensä.

Sitten takaisin metsän siimekseen.

Emäsalon tarkastus

8.2. suunnattiin auton keula  Nastolasta etelään. Kuivannon peltoaukeiden aamutarkastus näytti tunnin sisällä

 yhden piekanan, yhden hiiripöllön, kaksi isolepinkäistä

ja kuusi kettua. Nyt näyttäisi olevan runsas kettutalvi. Johtuuko havainnot olemattomasta lumipeitteestä vai mistä? Joka päivä näitä nyt erikoisen upeita pörröturkkeja löytyy. Kunhan ei iskisi kapi! Siis kettuihin.

Retkikaveri Jorma, joka on kolunnut näitä seutuja jo useamman kymmenen vuoden ajan, johdatti meitä ristiin rastiin läpi metsien ja peltojen kohti Porlammia. Matka vei Sibelius-suvun kantakodin ohi Artjärvellä. Porlammilla on suuri sikala, jonka lähistöllä olemme aiemmilla reissuilla nähneet taivaan täydeltä varislintuja jopa kerran kotkankin. Siitä päättelimme, että paikalla täytyy olla jonkin sortin haaska.

Eipä näkynyt haaskaa eikä kotkaakaan, mutta koiratarha oli. Sen ympärillä kävi harakoiden ja korppien meuhka. Kovin liki ja kauaa emme rohjenneet paikalla oleilla.

Matka jatkui Porvooseen Porvoonjokisuulle katsomaan, olisivatko viiksitimalit paikalla. Eivät olleet, kuten vuosi sitten. Kuva on edelliseltä reissulta, mutta lintu on siksi hieno, että ansaitsee päästä näytille uudestaan. 

Eteenpäin, kohti Emäsaloa. Löytyisikö merikotkia? Ennen Emäsalon siltaa lähellä tietä, on Porvoon lintumiesten ruokintapaikka. Pökkelömetsässä asustaa useampia tikkalajeja. Me törmäsimme vain käpytikkaan ja erilaisiin tiaisiin. Nämä ovat sinitiaisia.

Kuusen oksistossa lymysi mustarastas.

"Emäsalossa riittää kuvattavaa", totesi Jorma eikä paljon valehdellut. Lintuja, kotkista puhumattakaan, ei juuri nähty. Emäsalon eteläkärjen maisemat, tällaisena aurinkoisena pakkaspäivänä, olivat enemmän kuin upeat.

Tässä ainut lintukuva Emäsalosta, jos oikein tarkkaan katsot, näet horisontissa pari lentävää joutsenta.

Meri kohdallamme oli aivan jäätymispisteessä. Ulkomeri oli vielä avoinna, mutta rannikon puoli oli jo jäässä.

Jääpalloja

Jäätelejä (pieniä)

Rannalla on irtolohkareita, 

isompia ja pienempiä

sekä silokallioita.

Miltä täällä näyttää kesällä? Se selviää upean Upen blogi-kertomuksesta.

Meri oli aivan tyyni, mitä nyt huomaamattomat mainingit pulpauttelivat vettä pikku lahukassa. Klikkaa Emäsaloa ja löydät tieto-tietoa saaresta.

Kotimatkalla löydettiin Askolasta vielä yksi hiiripöllö, jonka Jorma merkkasi BirdLifen havaintosivulle. (kuvitus kuva)  Kylläpä taas vaan kannatti lähteä!