Kerimäeltä Kiteelle rajan pintaan

Tämä on blogini kahdessadas (200.) tarina. Enpä olisi uskonut vuonna 2013, kun aloitin. Noo, teen vaan parhaani ja katsotaan mihin se riittää.

Edellinen tarina päättyi Savonlinnaan. Nyt jatkan Kerimäen kautta Kiteelle Back to Roots. Ei kuitenkaan omilleni vaan kaverin, jonka koko elämä on melkoisen uskomaton tarina. Toivottavasti se on luettavissanne vielä joskus kokonaisuudessaan. Ans kattoo!

Tie Savonlinnasta Kiteelle kulkee Kerimäen kautta. Harvemmin tulee ajeltua niillä seuduin. Siksi ajattelin käydä katsomassa, miltä maailman suurin puukirkko näyttää. Olen kerran aikaisemmin vieraillut tässä kirkossa kuuntelemassa Heikki Sarmannon jazz-messua. Muistikuvat ovat kovin hatarat.

In the Service of His Majesty. Kun kerran kirkko on näin suuri, ei ole syytä nöyristellä. Mitä nyt tietysti hänen majesteettiaan tulee kunnioittaa.

Kirkko ei ole vain suuri, vaan se on myös valoisa ja yksinkertaisen kaunis. Se on valmistunut 1847 ja vihitty käyttöön 1848. Kirkko toimii nykyään vain kesäisin, koska sen lämmittäminen olisi melkoinen tehtävä. Jumalanpalvelukseen osallistujiakin lienee vähemmän kuin muinoin.
On aikamoinen ihme, ettei kirkko ole vielä palanut. Toivotaan sille korkeimman varjelusta edelleen.
Enemmän tietoa linkistä Kerimäen kirkko.

Kerimäen Raikuusta löytyy myös toinen paholaisen torjuntaan rakennettu massiivinen rakennelma. Välirauhan aikana, Talvisodan puutteista viisastuttuaan, Suomi rakensi vihollista torjumaan Salpalinjaksi kutsutun puolustuslinjan. Linja kulkee Virolahdelta aina Savukoskelle asti sisältäen noin 3000 kenttälinnoitetta ja 350 km taistelu ja yhteyshautoja. Kerimäen Raikuun salpa-asema on osa tätä kokonaisuutta. Se sijaitsee noin 25 km Kerimäen taajamasta pohjoiseen.

Asema on entisöity ja siihen voi tutustua 1,5 kilometriä pitkän luontopolun kulkiessaan.

Betonibunkkerin tähystystornin kupu.

Konekiväärin ampuma-aukko

Rannan suuntaista kivimuuria

Harvaa mökkitietä reunustaa tällainen panssarieste.

Kyllä Suomi on maisemiltaan monimuotoinen . Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa on avaruutta. Valkeavaara

Kumurin taistelut käytiin 27.-28.7.1941. Taisteluissa kaatui 800 suomalaista sotilasta ja haavoittui moninkertainen määrä. Suomalaisten suurtappioiden arvioidaan johtuneen kahden jääkärieverstin arvovaltataistelusta, jonka juuret olivat talvisodassa. Melkomoisia väitteitä. Ei savua ilman tulta. Nämä taistelut ja niiden uhrit ansaitsisivat aivan oman käsittelynsä, johon en tällä kertaa paneudu. Kiinnostuneet avatkoot linkin Kumurin taistelut.

Valkeavaaran rajavartioasema ei palvele enää rajamiehiä. Paikka toimii nykyisin hotellina nimellä Riihivalkea. Tämä on päärakennus, mutta muitakin tiloja löytyy. Isäntäväkenä touhuilee ystävällinen murmanskilaispariskunta.

Tällainen rajatolppa on pystytetty aseman pihalle. Lienee museotavaraa.

Kaveri, josta mainitsin alussa, saattaa olla syntynyt tässä entisessä vartioaseman rantasaunassa. Tutkimukset jatkuvat.

Rajavyöhyke, jolle ei ole luvattomilla asiaa, on Suomen puolella maksimissaan kolme kilometriä leveä.

Ennen rajaa vartioimaan tarvittiin paljon enemmän miehiä. Rajaa pitkin patikoitiin tai talvisin hiihdettiin ja tarkkailtiin maastoa  mahdollisten kulkijoiden varalta. Vieläkin patikoidaan ja usein mukana on koira. Kehittynyt tekniikka auttaa monin tavoin. Tällaiset tornit ovat jo pois käytöstä.

Nykyisin puoliksi Venäjälle kuuluvan Pyhäjärven rannalla on Närsäkkälän rajavartioasema.

Tällä vihreällä kummulla oli vielä muutama vuosi sitten kookas vartioasemana toiminut puutalo.

Sotaa ennen kävi kulku Sortavalaan tätä tietä pitkin. Se erkanee Valkeavaaran tiestä aivan Valkeavaaran entisen vartioaseman kohdalta ja kulkee rajan yli edelleenkin. Yleinen ylityspaikka se ei ole, mutta puutavaraa on tuotu jokunen vuosi sitten tästäkin.

Muistomerkiksi entisöity kilometritolppa. Ei ollut Sortavala kaukana.

Tienvarren asukas jo iäkäs Teuvo Kostamo on rakentanut omin käsin ekumeenisen lastenkirkon. Toiset tekee mitä ne osaa, toiset taas mitä ne haluaa.

Aurinkoisena ja lämpimänä päivänä olivat perhoset liikkeellä. Tienvarren kukkakedot tarjosivat ravintoa.

Niin oli tienvarren lammen rannalla liikkeellä myös sudenkorennot. Näinköhän on tuo sinipyrstöinen tytönkorento joutunut isomman saaliiksi?


Näillä main kuljeskelin: Valkeavaara

Rajamiehille niin nykyisille kuin eläköityneille kiitokset avusta ja kahvista!

Satunnaisen Retkuilijan aarrearkusta

Minulla on ollut ilo ja onni päästä viime vuosina Anssin eli Satunnaisen Retkuilijan opastamana paikkoihin, joista useimmat meistä eivät ole koskaan edes kuulleet. Nyt oli 15.-16.heinäkuuta kohteena Sorsakosken Tynnyrikivi, Kuivataipaleen museokanava Suonenjoella, Ikoinniemen Linnavuori Savonlinnan eteläpuolella ja pari seutukunnan kalliomaalausta.

Tie tynnyrikivelle sivuaa savolaista metsäpeltoa, jonka pientareet pursusivat monenmoisia niittykukkia. Olenko väärässä, mutta minusta tuntuu, että tällaiset luonnonkukkameret ovat monin paikoin mennyttä aikaa.

Missä kukkia, siellä perhosia. Pihlajaperhonen ja moni muukin käytti tarjoilua hyväkseen.

Valtava Tynnyrikivi oli joskus haljennut ja muodosti nyt suojaisen lipan . Läheisellä, nyt jo metsittyneellä, pellolla työskennellet ovat kertomusten mukaan pitäneet paikkaa lepo- ja ruokailupaikkanaan. Varmaan sitä ennen moni muukin.

Tynnyrikiveltä siirryttiin Kuivataipaleen museokanavalle.  Sulutus hoituu lihasvoimalla.

"Kuivataipaleen sulkukanava sijaitsee Suonenjoella ns. Savonselän vedenjakajalla. Puusulku on maamme ainoa, joka yhdistää kaksi eri vesistöä: sen toisesta päästä vedet kulkeutuvat Saimaaseen, toisesta Päijänteeseen. Kun vuosikymmeniä käyttämättömänä ollut kanava restauroitiin jälleen 1994 alkaen käyttökuntoon, lisääntyivät sekä matkailijoiden määrä että pysyvät työpaikat alueella.

Hackman-yhtiö rakennutti Kuivataipaleen avokanavan 1860-luvulla puutavaran uittoa varten. Paasveden ja Kuvansin yhdistävä kanava on 300 metriä pitkä, 4,5 metriä leveä ja runsaan metrin syvyinen. Kokonsa puolesta se soveltuikin lähinnä uittoon ja venekuljetukseen. Vuosina 1890-91 kanavaan lisättiin sulkukanava, mutta pian sen jälkeen, Savon radan valmistuttua, uittojen tarve vesireitillä väheni. Sulku oli kuitenkin käytössä vuoteen 1951 asti ja kanavan käyttö loppui kokonaan 1960-luvulla." (http://museovirastorestauroi.nba.fi/teollisuuskohteet/kuivataipaleen-sulkukanava)

Ennen sulkujen aukaisemista on avattava patoluukku. Näyttää käyvän voimille, vanha äijä.

Seuraavana päivänä ajeltiin Savonlinnan eteläpuolelle, mistä löytyy Ikoinniemen Linnavuori. Minkäänlaisia merkkejä varustuksista ei maastosta löydy, mutta vuoren muoto on kyllä sopiva linnoitukselle.

 Näkymä on upea Pitkä Pihlajaveden Kankaisselälle.

Perhoset olivat täälläkin liikkeellä. Anssi sai ihailijan häiveperhosesta.

Viereisen Haukkavuoren seinämässä piti oleman kalliomaalauksia. Sinne siis. Sorvalammen puoleiselta seinämältä sellaisia löytyikin. Minun laajakulmaobjektiivini ei vain soveltunut niitä taltioimaan. 3,8 metrin korkeudelta hahmottuu kaksi 40 senttimetriä korkeaa tikku-ukkoa. Onko kuvassa ET:n silmä? Ei, se on tafoni eli rapautumisonkalo, joka sekin löytyy Haukkavuoren seinästä.

Jos löydät tämän lippaluolan, olet maalausta lähellä. Tutkaile tuosta vasemmanpuoleisestä seinämästä.

"Ja sitten vuoren päälle, että heilahtaa!" komensi Anssi. Ei se ihan niin mennyt, mutta päälle kiivettiin, tosin kiertotietä.

Paluumatkalla kasvustossa luikerteli paksu kyynaaras. Jälkikasvua on siis tiedossa.

Näin sen Anssi kuvasi.

Reilu kymmenen kilometriä koiliseen Suurijärven taakse. Siellä keskeltä metsää on siirtolohkare, jonka alapinnalta löytyy pari kuviota.

Ovatko eläimiä, kenties karhuja?

Kiven kulmassa on tällainen hahlo. Onko tässä teroitettu jotain kirveentapaista tai nuolenkärkiä?

Sitten olikin aika siirtyä Savonlinnaan ruokailemaan. Kylläisinä jatkoimme omille teillemme, Anssi mökille huussin tekoon, ja minä kesäretkelleni Kiteen suuntaan.

Geokätköilyä Rautalammin ja Hankasalmen maisemissa

Tyttären pojat Veikko ja Voitto tulivat juhannuksen jälkeen mökkikaverikseni Rautalammelle. Teimme kolme päiväretkeä, aiheena olivat geokätköt, joiden etsintä on pojille mieluista puuhaa. Usein kätköt löytyvät mielenkiintoisilta ja komeilta paikoilta, joten retkeily on siksikin mukavaa.

Ensimmäisenä päivänä tarkoitus oli etsiä kätköjä vesiltä, Etelä-Konneveden kansallispuistosta. Sää ei tosin lupaillut hyvää. Kalasääskikään ei ollut kotona.

Järven kätköt on aseteltu kanootista löydettäviksi. Iso veneemme oli liian korkea ja syvällä kulkeva näiden etsintään. Lisäksi meidät yllätti sade ja puuskainen tuuli. Ainut saavutus oli Voiton kastuneet housut. Venhomme Jatta ajettiin Tuohisalon suojaiseen lahden pohjukkaan ja syötiin sentään eväät.

 

Toisena päivänä lähdettiin autolla Konnekosken, Kerkonkosken ja Iisveden kierrokselle. Pojilta löytyy puhelimista kartat ja kätkötiedot, joiden mukaan etsintä tapahtuu. Tämä Törmälän riihen kätkö oli kaikista vaikein.

Olisko täällä?

Jostain hirsien välistä se sitten löytyi. Merkinnät kuntoon ja putki takaisin piiloon. Löytö kirjataan myös kännykän ohjelman muistiin.

Konnekosken alapuolelta löytyi myös kätkö ja läheisella laiturilla pidettiin lepotaukoa. Vainukoira Cara saa tunnustusta.

Matka jatkuu.

Lounastauko Kerkonkosken Keitaalla, josta saa pitsat vailla vertaa.

Kerkonkosken kanava yhdistää Niiniveden ja Kiesimän. Tätä reittiä pääset itään Pielavedelle saakka. Kumikanavalla (traktorikyydillä) voit jatkaa Saimaan vesistöön ja sitten vaikka Lontooseen.

Kanavan etelärannalla on varauduttu aikoinaan mahdolliseen Pietaria kohtaavaan sotilaalliseen uhkaan. Näillä main on myös yksi kätkö.

Mökille koukattiin Iisveden Kolikkoinmäen kautta. Linkistä voit tutustua menneeseen sahatyöläisten asuinkulttuuriin. Olisipa keksitty aikakone.

Iisveden rantaan kulkeva rata on pois pelistä.

Siis vasen yks, kaks ... Kolmas retki suuntautui Häähninmäkeen, joka löytyy Konneveden ja Hankasalmen välisen rajan terävästä kulmasta.

Häähninmäellä on historiansa vanhojen hämäläisten eränkäyntialueiden rajapisteenä. 

Rajapiste on merkitty kivikeolla, jonka pystypaadesta löytyy vuosiluku 1787.

Kaveria ei jätetä.

Mäeltä löytyy muutama vanha ja suuri puu.

Peikkola, vanha metsästysmaja, nykyinen pikkumuseo ja taukotupa.

Onko koira kotona? Mäellä on myös tasokas erätupa, joka on vapaasti kaikkien käytössä. Vahinko vain, joku ÄÄLIÖ on keväällä varastanut tuvan aurinkopaneelin ja akut. Kuvassa Peikkolan koirankoppi.

Ja olihan siellä myös kätkö. Mäen kiertävällä luontopolulla niitä olisi vielä muutama lisää.

Kaikkiaan haimme näillä retkillä kahdeksan kätköä. Samalla näimme ja koimme kappaleen kauneinta Suomea. Toiste sitten lisää, vai mitä pojat?

Ja kyllä sitten uni maittoi.