Varjakan saha

Miten etelän varis löysi Varjakan saaren ja siellä aikanaan pyörineen sahan jäänteet. Tietysti katsomalla TV:n Egenland-ohjelman. Varjakka oli ensimmäinen tutkimuskohde ystäväni Kallen ja minun pohjoiseen suuntautuneella harharetkellä kuluneen kesän lopulla.

Varjakan saha  (lainakuva)

"Pohjois-Suomen sahateollisuus oli painottunut 1800-luvun lopulla Oulun kihlakunnan ja kaupungin alueelle. Varsin suuriksi 1800-luvun lopun teollisuusyrityksiksi luokiteltuja olivat Oulun Toppilan ja Korkeasaaren peräti neliraamiset sahat ja Haukiputaan Maunun ja Pateniemen sahat. Tuotantomäärältään selvästi suurin saha oli kuitenkin Alatornion Röyttän viisiraaminen höyrysaha, jossa päästiin yli miljoonan kuutiojalan vuosituotantoon. Se tarkoitti 154 000 tukin sahaamista. Työntekijämäärältään suurin Pohjois-Suomen sahoista oli Kemin Karihaara, jossa oli töissä 178 henkeä.

Oulun ympäristö kasvoi 1900-luvun alkupuolella kuitenkin sahateollisuuden keskittymänä, kun Haukiputaan Martinniemeen perustettiin höyrysaha vuonna 1904. Oulunsalon Varjakkaan perustettiin myös suuri höyrysaha. Jo aiemmin Haukiputaan Pirttikarissa käynnistyi höyrysahaus 1890-luvulla. Sen seuraaja oli Halosenniemen saha vuodesta 1923 lähtien." (https://www.ymparisto.fi/fi-FI/PohjoisPohjanmaan_ymparistohistoria/PohjoisPohjanmaan_sahalaitokset(15328)#sahaustoiminnan)

"Oulunsalon edustalla sijaitsevan Varjakan on arveltu saaneen nimensä pohjolassa 1200 vuotta sitten risteilleiden varjagien mukaan. Varjagit olivat skandinaaveja, jotka kävivät kauppaa ja keräsivät veroja. 1800-luvulta alkaen heistä on puhuttu yleisemmin viikinkeinä.

Varjagien mukaan nimetty tai ei, vanhoista kartoista ja kirjoista löytyy maininta Warjackasta jo vuodelta 1807. Toppilan sataman ja Varjakan välistä reittiä on kutsuttu aikanaan Varjakan mereksi. Oululainen Franz Johan Johaninpoika Franzen perusti saareen laivaveistämön vuonna 1852, ja vuosina1871–1880 saaressa toimi kasvatuslaitos, jolla peloteltiin oululaisia huonosti käyttäytyviä lapsia. Sen toiminta päättyi, kun rakennukset paloivat. Saaren sahatoiminta alkoi 1898 ja kasvoi vuoteen 1927 asti, jolloin se työllisti yli 700 henkilöä ja oli Pohjoismaiden suurin saha."

Sahaaminen loppui vuonna 1929, kun höyrykoneelta käyttövoiman välittänyt pääakseli katkesi. Maailman silloisessa taloudellisessa tilanteessa korjaustöihin ei ollut kannattavuutta.

Varjakan historiaa on tallentunut lehtijuttuihin, muistelmateoksiin ja lyhytelokuvaan. Saaren rakennuskantaa on kartoitettu, siitä on tehty opinnäytetyö ja käyty arkkitehtikilpailuja. Museovirasto arvioi Varjakan sahayhdyskunnan olevan rakennuskannaltaan ja miljööltään yksi harvoista poikkeuksellisen hyvin säilyneistä sahaympäristöistä Suomessa. Sahan jäänteet saavat rappeutua rauhassa vielä hetken, ennen kuin EU-rahoituksen saanut Varjakka 2020 -hanke pyörähtää käyntiin.

Mielenkiintoiseksi saaren historian tekee sen kerroksellisuus. Hylätyt talot, maatuvat taideteokset ja mantereenpuolen sammaloituneet kivijalat tihkuvat tarinoita, joista haluaisi tietää enemmän." (http://www.kaltio.fi/vanha-arkisto/news/25/40/Monien-tarinoiden-Varjakka/d,detail)

Kuvassa Uleå ab:n konttori

Osa rakennuksista on säilynyt suht hyvässä kunnossa, sillä niitä on käytetty aina 1950-luvulle Oulu-yhtiön henkilökunnan loma-asuntoina.

Konttorirakennuksen kunnostettua yläkertaa,

keittiö

ja patruunaa esittävä muukalaismies.

Pihanäkymä konttorin yläkerrasta kuvattuna.

"Varjakan saha ehti toimia vain kolmekymmentä vuotta, mutta se vaikutti aikanaan voimakkaasti koko Oulun seudun alueen elinkeinoelämään. Parhaimmillaan Varjakka oli Euroopan suurin saha. Vuonna 1927 saha työllisti lähes 700 työntekijää.

Varjakassa oli tuolloin kaksi kauppaa, elokuvateatteri ja myös oma palokunta. Saaren halki kulki rautatie, jota pitkin sahatavaraa kuljetettiin Pyydyskarin telakan satamaan ja sieltä edelleen maailmalle." (https://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/varjakan-sahan-historia-heraa/382914/)

Vuoden 1919 suurpalon jälkeen rakennettiin entistä suurempi saha. Lisääntyneen työvoiman käyttöön rakennettiin saareen mm. tämä virkamiestalo, Tässä poikamiesparakiksi kutsutussa talossa asui pääasiassa sahalla työskenteleviä poikamiehiä.

Mantereen puolelle rakennettiin samaan aikaan kahdeksantoista 2-4 perheen asuintaloa. Sahaustoiminnan aikoinaan päättyessä nämä talot siirrettiin yhtiön Pateniemen sahatyöläisten asunnoiksi Oulun pohjoispuolelle. Kivijalat ovat sentään säilyneet.

Vaikka kaikki saharakennukset ovatkin poissa, on jäljelle kuitenkin jäänyt tämä paloasema. Tässä, kuten useassa muussakin alueen rakennuksessa on käytetty ns. pystyhirsitekniikkaa.

Saaressa pidettiin 1990 kansainvälinen taideleiri keskittyen ns. maataiteeseen. Leiristä oli tarkoitus tulla vuosittainen perinne, mutta toisin kävi. Joitain osia senaikuisista töistä löytyy vielä maastosta. Tälle liian uteliaalle taiteentutkijalle kävi hieman köpelösti. Mitäs pöljä tunkee itsensä joka paikkaan.

Sahan historian musta päivä on 18. lokakuuta 1907. 21 lastaustöissä ollutta naista hukkui kotimatkallaan. (Kuvituskuva Viipurin ulkosatamasta Uuraasta.)

" Lokakuussa 1907 oulunsalolaisia naisia tyttösistä keski-ikäisiin oli lastaamassa laudanpätkiä norjalaiseen Haugesund-parkkilaivaan, joka oli ankkurissa satamaselällä.
Kohtalokkaana iltana kello kuuden jälkeen 24 naista - nuorista tytöistä keski-ikäisiin - oli lähdössä Haugesundilta takaisin maihin. Työmies Tuomas Walkamon oli määrä kuljettaa naiset purjeveneellä. Koska oli tyyntä, purjeita ei voitu käyttää. Walkamo keksi pyytää hinausapua Helmi-nimiseltä hinaajalta, joka oli samaan aikaan lähdössä viemään kahta tyhjää lastiproomua Varjakkaan.
Purjevene kiinnitettiin Helmin perään niin, että proomuihin johtava köysi kulki veneen sivuitse. Onnettomuuteen vaikuttivat todennäköisesti ainakin veneen asento, painolasti, propellivirta ja purjeiden jättäminen ylhäälle. Proomujen hinausköysi osui liikkeelle lähdettäessä veneen mastoihin ja kaatoi sen. Kaikki veneessä olleet joutuivat veden varaan.
Mahdollisuuksia pelastautumiseen ei juuri ollut. Takaa tulevat proomut liukuivat hetkessä veteen joutuneiden päälle. Jos joku pääsikin pintaan, toinen tarrautui tähän hädissään ja veti molemmat pinnan alle. "Naisilla oli pitkät, monikerroksiset hameet. Voi kuvitella, miltä tuntuu pulikoida vedessä sellainen päällään", kulttuurihistorioitsija Markus H. Korhonen toteaa."
(https://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/traaginen-hukkumisturma-ei-unohdu/40205/)

.

Jo puretun kapearaiteisen radan pohjalla on tänään helppo askeltaa.

Vedessä puu säilyy pitkään. Satavuotiaita, kenties vanhempiakin laituritolppia saaren rannassa.

Nykykulkijoille on rakennettu ihmisvoimalla kulkeva kapulalossi. Helposti liikkui kahteen mieheen. Lossin avaimen voi varata ja lunastaa mantereelta ravintola Warjakan Grillistä.

Tämän Varjakan kartanoksi nimetyn talon, tunnetaan myös karteenin talona, rakennutti Georg Gustav Franzen 1900 perheensä asuintaloksi mantereen puoleiselle rannalle. 1920-luvulla talo pilkottiin useammaksi työväen käyttöön tarkoitetuksi asunnoksi. Nykyisin kartano piharakennuksineen toimii tilausravintolana tarjoten mahdollisuuden suuriinkin juhliin.

Puu kasvaa paikalla, jolla ennen sijaitsi työläisten talorivit.

Ystäväni Tuulian äiti, Iines Myllyoja on kirjoittanut kirjan Kun sahan pilli piipasi. Kirja kertoo sahayhteisön elämästä 1920-luvulla. Kirjailija oli tuolloin itse ikävuosiltaan kymmenen kahta puolen. On aikoihin eletty!




Egenland: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/27/autiosaarella-aika-on-pysahtynyt-1900-luvun-alkuun-pohjoismaiden-suurimmasta

Studio V.Pulkkinen, Varjakansaaren saha 1898-1929:
http://www.studiopulkkinen.com/html/varjakansaha.html

Matkalla Kaamaseen ja vieläkin kauemmas harhaan, osa IV

Tässä viimeisessä osassa palataan Suomen puolelle ja lopulta aina kotiin asti.

Periaatteena reissussa oli Tuntemattoman Koskelan tapaan. "Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat." Sevettijärven Ortodoksinen kirkko avusti periaatteen noudattamisessa.

Leirinnässä Inarinjärven rannalla törmäsin tähän nuoreen tylliin.

Pitkällisen käännytystyön tuloksena sain Kallen päiväretkelle Pielpajärven erämaakirkkoon. Kirkko sijaitsee noin kymmenen kilometriä pohjoiseen Inarin kylästä. Nykyään pääsee autolla puoleen väliin ja jalkapatikkaa jää neljä ja puoli kilometriä. Ei kovin pitkä vaellus, mutta kulunut kivien ja puiden juurien muhkuroittama polku-ura oli haasteellinen.

Aikaa meillä oli yllinkyllin ja niinpä otettiin rauhallisesti. Mikäpä oli selkeänä loppukesän päivänä nautiskella inarilaisesta metsäluonnosta.

Hauskuuttakin löytyi: Pedro Lahtinen.

"Monet matkailijat ihmettelevät, minkä takia Pielpajärven kirkko sijaitsee erämaassa noin kymmenen kilometrin päässä Inarin kylästä. Paikka on vanhastaan ollut Inarin lapinkylän paikka, jonka mainitsee maineikas maanmittari Olof Tresk, joka kartoitti Keminlapin vuonna 1642. Kylän ilmoitettiin jo tuolloin muuttavan Juutuan joen suuhun, koska Pielpajärvellä ovat polttopuut ja porojen laidunmaat lopussa. Kyseessä oli siis tietysti inarilaisten talvikylä, johon kokoonnuttiin talvisin markkinoille ja kuuntelemaan myöskin kiertäviä saarnaajia ja hoitamaan kirkolliset toimitukset; vihkimiset, kasteet ja hautaansiunaamiset." (https://inarinseurakunta.fi/index.php/sivu/pielpajarvenkirkko)

Ja tapahtui tuona päivänä, että paikka herkisti Kallen laulaa luikauttamaan upealla tenorillaan Suvivirren. Mikäli Kallea on uskominen, ja uskommehan me, tätä ei ole moni aiemmin päässyt kuulemaan.

Takaisin sivilisaation pariin. Voittajan on helppo hymyillä. Tästä saa vielä moni kuulla, arvelen.

SF-Caravaan ry on karavaanareiden valtakunnallinen yhdistys, jonka siipien suojasta löytyy useita alan harrastajien käyttöön tarkoitettuja leirialueita. Rovaniemen alapuolella Kemijoki-varressa on Ryynäsenniemi. Paikka ei toki ole tarkoitettu ns. eräniiloille, mutta hekin voivat matkoillaan aluetta hyödyntää. Täällä saunoin ensimmäisen kerran retken aikana. Upea oli sauna ja makoisat löylyt. 

Matkan aikana oli odotettavissa revontulten leiskuntaa. Upeita kuvia oli some tulvillaan, mutta tällä kertaa ne oli kuvattu etelämpänä. Pohjoisessa yöt olivat pääosin pilvisiä. Ryynäsenniemellä onnistuin saamaan kuvaani tällaiset vaisummat lieskat.

Tässä kohtaa muutama sana matkailuauton puolesta. Näitähän on monenkokoisia ja laatuisia. Rahalla saa tietysti enemmän. Kukin hommatkoon kykynsä ja tarpeensa mukaan tai olkoon hommaamatta (syyt samat kuin ed.)

Autopuolen tekniikkaan en nyt puutu. Hyvin selvisi tämä Fordi tehtävästään. Tämän kokoinen majoite sopii hyvin kahdelle. Toki silloinkin pitää sovitella. Sopu sijaa antaa. Varusteena on sekä kaasu että sähkötoimiset lämmittimet, ja jääkaappi. Hella toimii kaasulla, ilmastointi verkko- tai akkuvirralla. Vaunusta löytyy myös WC ja suihku. Nämä voi jättää käyttämättä, jos käyttää leirintä- ja karavanalueita. Näillä alueilla kärryn saa myös sähköliitäntään. Kahvinkeitin, mikro  ja TV löytyy.

Näin vanhempana myönnän asuvani mieluummin tällaisessa matkailuautosa kuin teltassa leirinuotiolla. Niitäkin retkiä vielä tehdään, mutta ei tässä mittakaavassa. 9+

Noin viisisataa metriä 4-tieltä Iijoen suulla on Iin vanha hamina. "Wanha Hamina oli 1300-luvulla merkittävä Perämeren satama ja markkina-alue. Pääasialliset kauppatavarat ovat vuosisatojen ajan olleet lohi, terva ja turkikset."

"1500-luvulla Haminasta tuli Kustaa Vaasan määräyksestä Kemin, Tornion ja Oulun rinnalle virallinen kauppapaikka. Haminassa asui vakinaisesti kymmeniä kauppiaita, mutta markkina-aikoihin sinne kerääntyi myyjiä Oulusta, Tukholmasta, Sigtunasta, Vienan Kemistä ja Karjalasta. 1800-luvulla tiiviisti rakennettuun Haminaan tuli jopa 2000 markkinavierasta." (https://www.visitii.fi/hamina)

Näissä pieteetillä kunnostetuissa, viehättävissä talovanhuksissa eletään tänäkin päivänä. Oho, sanoi Kallekin.

Varjakan sahalta käynnistyi tämä blogi-sikermä ja sahoille se myös päättyy. Martinniemen saha Haukiputaan Martinniemen kylässä lakkautettiin 1980-luvulla. Sen 72-metrinen piippu katkaistiin turvallisuussyistä 2017.

Sahan vanhassa klubi-rakennuksessa jatkaa Martinhovin juhlapalvelu.

Oulun Pateniemen kaupunginosassa puutavaraa työsti 1873-1990 Pateniemen saha. Tällä pihalla sijaitsee laitoksen historiasta kertova museo.

Aivan Pateniemen sahan naapurissa asuu ystäväni Tuulia, jonka jo edesmennyt äiti Iines Myllyoja on kirjoittanut kansanperinneaiheisia kirjoja Oulun seudulta. "Kun sahan pilli piipasi" kertoo lapsen muistoista Varjakan sahayhteisössä viime vuosisadan alussa. Nyt myös minulla on ilo olla tuon kirjan omistaja. 

Näihin edellämainittuihin sahoihin palaan vielä omassa tarinassaan. Sitä odotellessa, kiitos Tuulia, kiitos Kalle!  Kiertue oli antoisa ja mukava on ollut sitä ja sen kohteita muistella näin blogin muodossa.

Matkalla Kaamaseen ja vieläkin kauemmas harhaan, osa III

Paluu Vuoreijasta Pykeijan kautta Neideniin.

Vuonon rannan näkymiä.

Tyypillistä Varanginvuonon rantaraittia. Aurinkokin alkoi paistamaan pitkästä aikaa.

Kuva yrittää kertoa maanpinnan muodostumisesta. Täällä on nähtävissä, kuinka mannerlaatat ovat näilläseuduin joskus liikkuneet ja kallioperä on saanut muotonsa. Näinhän ne ahtojäätkin pukkaavat kasautumaan.

Finnmarkissa lampaat laiduntavat vapaina. Päinvastoin kuin meillä, pihat ja viljelmät ovat aidatut.

Taas löytyi kivitasku.

Uljas merikotka päivystyslennollaan.

Pykeija, Bygöynes on pieni vuonon etelärannalla sijaitseva kalastajakylä. Kylä on alunperin kveenien asuttama ja valtaosa nykyisistäkin asukkaista osaa kveeniä, suomen murretta. Nyttemmin tämäkin kylä on norjalaistunut. Kylän väestö vanhenee ja harvenee. Kylä säästyi toisen maailmansodan tuhoilta, sillä tuohon aikaan sinne ei ollut tieyhteyttä. Vasemmalla kuuluisa Elsa Haldorsenin pitämä Jäämeren sauna. Satamassa sijaitseva kalanjalostuslaitos pakkaa nykyisin jättiläismäisiä kuningasrapuja, jotka ovat vaeltaneet näihin vesiin Venäjältä.

Viereisessä Bugöyan saaressa on edelleen sodan aikaisia saksalaisrakennelmia. Iso tykki kuului ainakin olleen.

Hautausmaan vanhalla puolella löytää useista kivistä suomalaisnimen. Hilda Wara s. 1866 oli vanhin löytämäni.

Hautausmaalla kasvaa myös tarkkaan varjeltu harvinaisuus siperian sinilatva, jota löytyy vain täältä, Huippuvuorilta ja Siperiasta.  

Näätämöjoen Kolttaköngäs Neidenissä. Käpälän eli heittoverkon käyttö lohenkalastusksessa oli jo ohi, mutta pitihän se paikka katsastaa. Vähissä on vesi Näätämössäkin.

Läheisellä kolttien vanhalla asuinkentällä sijaitsee pyhän Trifonin vuonna 1565 perustama pyhän Georgioksen kappeli. Ikuisesti muistan ystävämme Emilin muitoksi kappelissa viettämäämme hiljaista kynttilähetkeä joskus 1980-90-luvulla. Nyt voin enää ainoasaan  muistella, ja lämmöllä sen teenkin, myös silloisia retki- ja kalakavereitani Leaa ja Väiskiä.

Näätämöjoen vedet ovat tuoneet mukanaan tuhansien vuosien aikana runsaasti hiekkaa muodostaen laajan suistokentän.

Porot ovat havainneet kentän oivaksi ruokamaaksi.

Tässä näyte Näätämö- ja Tenojoen uudesta vitsauksesta. Kyseessä on kyttyrä- eli ryssänlohi. Venäläiset ovat suuressa viisaudessaan suorittaneet tämän kalan  siirtoistutuksia Pohjois-Atlantiin laskeviin jokiin, ja menestys on ollut jopatoivottua parempi. Nyt vain on niin, että kyttyrälohi kilpailee samoista kutupaikoista alkuperäisen atlantinlohen kanssa ja on vaara, että atlantinlohi kärsii tästä hyökkäyksestä. Kyttyrälohi kuolee kutupuuhiinsa.

Neidenin kylällä, lähellä Kolttaköngästä on avattu 16.6.2017 maailman ensimmäinen kolttasaamelainen museo. Kehoitan tutustumaan. 

"-Museon tavoitteena on kolttasaamelaisen kultuurin vahvistaminen. Museon perusnäyttely Kolttainmaa on matka kolttasaamelaiseen historiaan. Näyttelyn ja muun toiminnan kautta haluamme lisätä tietoa kolttasaamelaisista. Etenkin Norjassa moni kolttasaamelainen on menettänyt tietoa omasta kultuuriperinnöstään, kertoo museonjohtaja Honna Havas" (http://kaltio.fi/paperilehdesta/maailman-ensimmainen-kolttasaamelainen-museo/)

On aika palata Suomen puolelle.

Jatkuu...