Kilpisaari

Arrajärven Kilpisaaren muinaiset asuinsijat ja lapinraunio.

Arrajärven länsirannan metsiköstä (hakkuuaukealta) viime viikolla löytämäni komea siirtolohkare sai minut kiinnostumaan enemmänkin alueen runsaasta esihistoriasta .

Kiven kyljessä olevat "kalliomaalaukset" lienevät läheisen leirikeskuksen ohjelmiin liittyviä kuvia, mutta kuitenkin!

Arrajärven rannalta ja sen Kilpisaaresta on löydetty useita kiinteitä muinaisjäännöksiä ja sinne siis sunnuntairetkelle tänään.

Kilpisaari ei enää ole saari. Maankohoamisen ansiosta sinne johtaa nykyisin autotie, jota tosin minä en  päässyt hyödyntämään, kiitos lukitun ketjun.

Saari eli siis niemi (oikealla) on lähes kaksi kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä. Se on pohjoispäästään kiinni mantereessa . Muinaisihmisten asuinsijat löytyvät saaren eteläpäästä.

Sateisen sumuinen tarpominen pitkin metsätietietä  tarjosi kauniita ja mielikuvitusta herätteleviä näkymiä.

Saaren korkein kohta lienee parikymmentä metriä järven pintaa ylempänä.

Onko kivikauden mies ruokaillut tässä? Ei hirvestä paljoa ole enää jäljellä.

Taitaa jätös kuitenkin olla nykyisten metsästäjien aikaansaannosta, sillä saaren eteläkärjestä löytyi yllättäen heidän taukopaikkansa.  Olipa siellä myös yksi jo vähemmälle käytölle jäänyt mökki.

Löysinkö mitään muinaisaikaan liittyvää?

Tässä muinaisjäännösrekisteristä löytyvä varhaismetallikautinen hauta, lapinraunio. Kivikeko oli selvästi lähivuosina purettu ja toki jälleen kasattu. Näin kertoo myös Etelä-Suomen sanomat 23.10.2013 päivitetyssä jutussaan. (http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2013/09/30/lapinraunion-kaivaukset-alkavat-nastolassa1)

Löytyikö mitään? En tiedä, mutta haluaisin tietää.

Saaren yksityinen omistaja on tehnyt hienon teon. Osa ranta-alueista on nykyisin luonnonsuojelualuetta.

Hautaröykkiön lisäksi rekisteristä löytyy seitsemän muuta muinaiskohdetta. 

Nämä löydöt on luokiteltu esihistoriallisiksi, kivi- tai pronssikautisiksi asuinsijoiksi. Luonnosta ei tällainen tavallinen  "tutkija" voi  kaivamatta nähdä merkkejä muinaisesta elämästä. Onko tässä kuitenkin ns. asuinkuoppa?

Näin kertoo löydöistä muinaisjäännösrekisteri: "Vuoden 2000 koekaivauksessa löytyi pieneltä alalta myös runsaasti palanutta luuta, saviastianpaloja, kvartsia, hiukan piitä ja kivilajiesineiden katkelmia. Kulttuurikerros paikalla on 60 - 80 cm paksu. Paikalta löytyi myös metallinkäsittelyssä käytetty laatikkouuni, joka ajoittunee varhaismetallikaudelle. Lisäksi löytyi muita tulisijoja ja kiveystä. Löytöjen ja stratigrafian perusteella paikalla erottuu sekä mesoliittinen että pronssikautinen asutusvaihe."

Paluumatkalla ote vähän kirposi.

Tässä Michelangelon kuuluisa hedelmäasetelma tai sitten kauriiden ja peurojen tarjoilut.

Harjoitelma aiheesta Mikki Hiiri

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu - mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu, tuul' ulvovi, polku on ummessa..."   Ei se aina oikeen irtoo.

Mitä, muka Shell aina syypää öljykatastrofeihin?

No, karkas vähän aiheesta, mutta kun nämä kaikki ja vähän muutakin osui matkan varrelle. Aika hauska ja antoisa sunnuntailenkki paikassa: Muinaislöytöjä

Hiidenkirnut

Askolan hiidenkirnut, jättegrytor

Aamuvarhaisella alkaneella matkallani Nastolasta Askolaan nousi aurinko Artjärven seutuvilla.

Samaan aikaan oli myös joutsenperhe matkalla aamuaterialle.

Tässä emolintujen laskeutumisnäyte.

Seitsemän kilometriä Pulkkilasta Askolan suuntaan eli etelään tulee vastaan opaste. Vasemmalla tien vieressä on parkkialue, josta pääsee Kirnukalliolle.

Tällainen on lähtö, helppoa kuljettavaa noin 500 metriä.

Näköalapolkuvaihtoehto kiertää muutaman sata metriä pidemmän lenkin.

 Täältä avautuu näkymä Porvoonjoen laaksoon, joka on yksi valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueista.

Kirnukallion metsät näyttävät saaneen jäädä koskemattomiksi, jokunen kelokin täydentää erämaatunnelmaa.

 

Kirnut sijaitsevat kallion itärinteessä. Tässä näitä sitten on sen kummemmin geologisesti arvioimatta.

Jättiläisen kuhnepytty (ylä- ja alakuva) sekä kuva kirnun tyhjennyksestä (opastaulusta napattu, kuten tekstikuvatkin).

Kolmoset.

Kirnualueella on porrasrakenteita ja niitä reunustaa vaijerikaide. Näin kuivana ja lumettomana päivänä kulkeminen oli turvallista, mutta muulloin on varmaan vaarakin tarjolla.

Palatessasi autolle törmäät aluevalvojaan. Hän lienee itse hiisi.

Ainutlaatuinen ja muinaishistoriaan ajatukset vievä nähtävyys. Voin kyllä suositella.

Täältä sen löydät: Kirnukallio 

Valkoposkihanhet

Syysmuuttoa Iitin Lyöttilänkylän pelloilla ja Sääskjärvellä

Valkoposkihanhi on suomessa suht uusi laji. Ensimmäinen pesintä on havaittu vuonna 1981 Inkoon saaristossa. Kantaa on lisätty istutuksin vapauttamalla lintuja mm. Korkeasaaresta. Nykyisin pesiviä pareja arvellaan olevan 3800. Pesiviä lintuja on Kokkolasta Virolahdelle ulottuvalla rannikkoalueella sekä muutamilla sisämaan järvillä mm. Lahden Vesijärvellä, jonka rannalta löytyi ylläoleva, tänään kuvattu yksilö.
Valkoposkihanhelle mieluista ravintoa ovat erilaiset kasvit, joita se hakee rantaniityiltä, pelloilta ja nurmikoilta. Ihmisten aluksi ihastunut suhtautuminen näihin kaupunkinurmikoiden valtaajiin olkaa paikoin olla jo koetuksella.

Suurin osa maassamme tavattavista valkoposkihanhista on muuttomatkalla olevia lintuja. Matka Pohjoisen jäämeren pesimäalueilta Pohjanmeren rannikon talvehtimisalueelle kulkee Itä- ja Kaakkois-Suomen yli. Iitin kunnan alueella sijaitsevat suuret peltoaukeat ja vesistöt tarjoavat linnuille hyvät tankkaus- ja levähdyspaikat. Päämuutto etelään tapahtuu syys- lokakuun vaihteen tienoilla ja takaisin palataan  huhti- toukokuussa.

Nastolasta, omalta talvehtimisalueeltani, Iittiin on vain parikymmentä kilometriä. Siksipä minun oli lähes pakko lähteä kameroineni hanhijahtiin.

Ensimmäinen retkeni 29.9. vei minut harhailemaan Iitin kirkonkylän pohjoispuolen peltoaukeille. Aikani ajeltuani näin lintuparven laskeutuvan pellolle. Koska välimatka oli pitkä, en vielä tunnistanut lintuja. Päästyäni lähemmäs ja saatuani kiikarit silmilleni saatoin havaita osuneeni varsinaiselle hanhien joukkoruokailupaikalle. Jalkauduin autostani ja asettauduin pellonlaidan kuusten katveeseen.
Sittenpä alkoikin se näytös, joka tällaiselle keskisuomalaiselle oli jotain aivan uutta ja uskomattoman mahtavaa. Koskaan ennen en ole nähnyt kerralla niin paljon lintuja yhdessä parvessa.

Jo kaukaa kuului lähestyvän lintuparven äänekäs keskustelu. Etsittyäni  tovin metelin aiheuttajaa, alkoi metsän yltä  taivasta vasten erottua lähestyvä hanhiaura. Kohta tuli toinen ja välillä eri suunnista yhtäaikaa useampikin.

Kaikki nuo saapuvat tuhannet linnut alkoivat pudottaa lentokorkeuttaan ja laskeutuivat lopulta joko suoraan tai muutaman kerran kaarreltuaan samalle pienelle peltoalalle. Miksi? Peltoa olisi kyllä riittänyt kilometrein puoleen jos toiseen.

Sitä hurmosta, jonka lintujen runsaus, huumaava kaakatus ja siipien mahtava kohina aiheuttivat en pysty kyllin kuvaamaan. Se vaan on itse koettava. Ehkä useampi kohtaaminen näiden lintujen kanssa laimentaa tunnetta? Toivottavasti ei.

Välillä tuo valtava lintuparvi nousi humahtaen siivilleen ja vaihtoi ruokailupaikkaa ehkä vain sata metriä. Nousun syyksi etsin jotain petoakin, mutta sellaisia en havainnut.

2.9. suuntasin Sääskjärvelle. Aamu oli sakean sumuinen ja tienoo minulle aivan uusi. Kun oletin olevani jo melko lähellä järveä, löytyi tien vierestä viitta, joka ohjasi lintutornille. Järvi oli niin sumun peitossa, ettei sieltä voinut nähdä yhtään mitään. Sen sijaan ulapalta kuului mahtava kaakatus, hanhia oli siis paikalla. Lintutorni oli oiva ympäristön tarkkailu- ja kuvauspaikka. Metsästäjäpari oli onnistunut saamaan sorsan.

Paikallinen Kala-Eemeli uhmasi sumua ja souteli verkoilleen. Palattuaan hän jäi turinoimaan kanssani ja kertoili omista runsaista luontokokemuksistaan. Lähtiessään mies lahjoitti minulle kiloisen kuhan. Mahtava aamu jo nyt.

Sumun alkaessa hälvetä saatoin todeta järvellä olevan lintuja todella paljon, mutta ne olivat minusta nähden järven väärällä laidalla. Siispä vaihdoin paikkaa ystävällisen lintubongarin vihjeestä vastakkaisella puolella olevalle uimarannalle. Paljonko lintuja oli, en halua edes arvailla. Pitkän putken kuvissa näet vain kapean osan näkymästä. Useita tuhansia joka tapauksessa.

Oman päätelmäni mukaan linnut yöpyvät järvellä ja lähtevät sitten aamun valjettua jälleen pelloille ruokailemaan. Tätä tehdään kelien mukaan joitakin päiviä.

Ja kun kaikki on kohdallaan, lähdetään jatkamaan matkaa.

Metsän yllä ei sitten ole sääski- vaan hanhiparvi. Tätä kirjoitellessani tiedetään valtavien valkoposkihanhiparvien saapuneen Suomenlahden rannoille. Sieltä oletan niiden myös jo jatkaneen matkaansa jonnekin kenties Viroon, Tanskaan, Belgiaan, kuka minnekin. 

Keväällä, kun saavutte takaisin, aion olla teitä vastassa. Mutta nyt: Hyvää matkaa ja toivottavasti talvehtiminen sujuu hyvin!

Täältä löytyy:
Lyöttilä
Sääskjärvi