Piilokojulla maaliskuun iduksena

Lintumies lensi etelään ja lupasin pitää ruokintapaikan ystävät eväissä. Niinpä sulattelin haukoille pakkasesta kalat ja pienemmille linnuille pakkasin useampaa siementä. Kello soimaan viideltä, jotta olisin jo hämärissä paikalla. En ollut, aurinko kajotti jo kuusten välistä, kun virittelin kameroitani kojuun. Päiväkin oli jo 21.3. ei siis tarkalleen roomalaisten idus, joka on 15. maaliskuuta.

Talitiainen pyrähti paikalle ensimmäisenä ja päivän mittaan lukuisimpana.

Hömötiaisia oli myös runsaasti

Sinitiaisia näyttäytyi vain muutamia.

Orava oli järsinyt ruoka-automaatin rautalankaverkkoon itselleen sopivan kulkuaukon, ja siellähän se sitten viihtyikin ruoka-aitassa.

Puukiipijästä en parempaa kuvaa ehtinyt nappaamaan. Oli hän mulle liian nopea.

Kauranjyvät hangella ovat varma syötti keltasirkuille. On se vaan kaunis lintu, varsinkin tuo uros.

Punatulkku on auringonkukan siementen ystävä.

Käpytikoille maistui talipötkö. Oikeata läskiäkin olisi ollut tarjolla vaan ei kelvannut.

Kanahaukoille, jotka tänä talvena ovat paikan löytäneet, oli lihaa ja kalaa tarjolla. Ne eivät tänään tulleet ruokailemaan, jos vaikka ovat saaneet näistä kyllikseen. 

Varislinnut, jotka ympäristön puissa vaanivat, ovat arkoja ja tulevat harvoin syömään ihmisen ollessa kojussa.Itse asiassa tämä on minun ensimmäinen variskuvani tältä paikalta. Muutama närhi koukkasi hakemassa leivänpaloja, ja harakat ja korpit mekastivat kuuloetäisyyden päässä.

Toisen oravan oli uskaltauduttava ruokailemaan avopaikalle.

Pörröhäntä vain kimalteli auringon paisteessa.

Paikalla poikkesi myös kuusitiainen, mutta yhtään töyhtöpäätä ei tänään näkynyt. Poistuessani iltapäivällä alkoivat palokärjet melkoisen mekastuksen. Olisikohan heilläkin jo kevättä rinnassa?

Aamulla pakkasta oli yksi aste ja nyt jo seitsemän plussaa. Menipä aika taas siivillä vaikkei mitään ihmeempää näkynyt. Vanhalla ukolla alkaa jo paikat kangistumaan tuollaisessa istunnossa, täytynee hiukan jumpata.

Suomen Rautatiemuseo 121 vuotta

Suomen Rautatiemuseo Hyvinkäällä juhli 16.6. 121-vuotista taivaltaan avoimin ovin. Väkeä oli paikalla runsaasti surkeasta räntäsateisesta loskakelistä huolimatta. Rautatiemuseo on sovelias ja kiinnostava kohde kaikenikäisille vieraille. Meitäkin oli paikalla kolmessa polvessa ikähaarukan ollessa 3-67 vuotta.

"Suomen Rautatiemuseo sai alkunsa Suomen Rautatievirkamiesyhdistyksen kokouksessa Helsingissä 16.3.1898. Tuolloin päätettiin yhdistää siihen mennessä kerätyt rautatieaiheiset kokoelmat ja perustaa Rautatiemuseo. Vuonna 1900 museokokoelmien hoitajaksi ja samalla ensimmäiseksi vakituiseksi työntekijäksi valittiin kirjanpitäjä Uno Öller. Samaan aikaan museo sai lahjoituksena Suomen ensimmäisen rautatien rakentamista johtaneen Knut Stjernvallin mittavan jetonikokoelman. Jetonit ovat korkeimmille rautatievirkamiehille myönnettyjä henkilökohtaisia muistomitaleja. Museon ensimmäinen näyttelytila saatiin Helsingin aseman kupeessa sijaitsevasta Kaivokatu 7:n kellarista vasta vuonna 1905. Sinne koottiin pääasiassa pienoismalleja, valokuvia ja muuta pienesineistöä.

Rautatiemuseon tilanne parani, kun museo pääsi vuonna 1922 Helsingin vastavalmistuneen rautatieaseman läntisen siiven kolmanteen kerrokseen, jossa pinta-alaa oli käytettävissä yhteensä 535 m2. Tilat vihittiin juhlallisesti käyttöön 17.3.1922 tasavallan presidentin läsnäollessa. Ölleristä tuli museon ensimmäinen intendentti ja museo siirtyi Rautatiehallituksen hoitoon. Rautatiemuseo kukoisti sotien välisenä aikana, mutta toisessa maailmansodassa museo kärsi mittavia vaurioita pommituksissa, muun muassa seinillä ja kaapeissa olleet arvokkaat valokuvakokoelmat tuhoutuivat lähes kokonaan.

Loppuvuonna 1948 museo avattiin jälleen yleisölle, mutta toiminnassa keskityttiin nyt lähinnä avoinnapitoon eikä esinekokoelmaa kartutettu systemaattisesti. Lisäksi Helsingin asemarakennuksessa tarvittiin yhä enemmän tilaa toimistohuoneille, ja niinpä museo siirrettiin asemarakennuksen itäiseen siipeen Rautatientorin puolelle 1959, jossa museo oli yleisölle helpommin saavutettavissa.

Rautatielaitoksen 100-vuotisjuhlan lähestyessä 1962 museon vitriinit ja tilat kunnostettiin. Ajatus ulkomuseosta herätettiin uudelleen henkiin. Museon kokoelmiin kun kuului joukko vetureita ja vaunuja, joita oli pakko säilyttää muualla. Rautatiehallitus päätti lopulta siirtää museon Hyvinkäälle 1971. Päätökseen vaikutti se, että museon uusi sijaintipaikka, Hanko - Hyvinkää -rautatien entinen asema- ja varikkoalue oli lähes alkuperäisessä asussaan ja sopivan laaja lisärakentamistakin ajatellen. Lisäksi myös täysikokoinen liikkuva kalusto saatiin nyt esille. Museo avautui Hyvinkäällä 1974 ja museotoimintaa hoitamaan perustettiin Rautatiemuseon Säätiö. Sen perustajina ja toiminnasta vastaavina olivat Rautatiehallitus ja Hyvinkään kaupunki." (https://rautatiemuseo.fi/fi/historia)

Piirroksessa nykyinen museoalue rakennuksineen.

Pienoismalli Suomen rautateiden ensimmäisestä matkustajavaunusta

  Henkilöliikenneveturi Hv1 nro 555, Heikki/Prinsessa

Veturitalli (punatiilinen kaareva rakennus) on täynnä kunnostettuja höyryveturikauden edustajia. Minulle, joka olen se ikähaarukan vanhin, saivat nämä upeat rautahevot aikaan melkoisen nostalgiapuuskan ja jytisevät sydänäänet. Toivottavasti se ei ollut mitään vaarallista, hengissä ollaan vieläkin. Museossa olisi ollut mahdollista osallistua opastettuihin esittelykierroksiin. Joukkomme nuorin ei varmaan olisi jaksanut kuunnella ja siksi kuljimme ja katselimme vapaasti. Itseäni asia jäi kuitenkin hieman vaivaamaan ja voi olla, että vielä palaan kuuntelemaan tarinat omin päin. Samalla reissulla voinen tutustua myös asema-alueen muihin rakennuksiin.

Vetureihin ja vauhuihin ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta päässyt sisäpuolelle ja siksi monet kuvat on otettu lasin läpi.

 Paikallisliikenneveturi I3 nro 489, Iita

"Liikenneministeriö halusi 1990-luvun alussa saattaa liikenteen museot ulkoisilta puitteiltaan moitteettomaan kuntoon avustamalla näitä rakennushankkeissa. Liikenneministeriön ja VR:n avustuksen turvin päästiin peruskorjaamaan museoalueen rakennukset, muun muassa veturitalli. Asemarakennus entisöitiin ja veturitallia kohennettiin. Rautatiemuseon nimi muutettiin jälleen Suomen Rautatiemuseoksi 1994. Kalustohallin yhteyteen rakennettiin toimisto- ja arkistotilat, kalustovarasto sekä aula. Opetusministeriö antoi museolle tunnustuksen vuoden 1997 alussa, 100-vuotisjuhlan kynnyksellä, nimeämällä tämän rautatieliikenteen valtakunnalliseksi erikoismuseoksi." (https://rautatiemuseo.fi/fi/historia)

Hallissa pyöri rautateiden menneeisyydestä kertova diasarja.

Tästä kuvasta selviää hyvin, missä kunnossa ennen niin sisältäkin noesta musta veturitalli on tänä päivänä.

 Sekajunaveturi G1 nro 124, Pikkurusko

Sisääntuloaulan vasemmalla puolella olevasta uudesta hallista löytyy ensimmäisenä sekajunaveturi G1 nro 124, Pikkurusko, valmistusvuosi 1885.

Henkilöliikenneveturi A5 nro 58, Lankkihattu

"Höyryveturi A5 nro 58 on toinen kahdesta ensimmäisestä Suomessa valmistetusta veturista. Ensimmäiset suomalaiset veturit olivat tuotantokokeiluja, joiden avulla Valtionrautatiet halusi selvittää kotimaisen veturinrakentamisen edellytyksiä. Valtionrautatiet tilasi veturit Helsingin konepajalta vuonna 1868, samaan aikaan kun se tilasi Englannista 10 henkilöliikenneveturia Pietarin rataa varten.
Perusratkaisultaan Helsingin konepajalta ja Englannista tilatut veturit olivat samanlaisia.
Englannista tilatut veturit valmistuivat vuonna 1869, mutta kotimaiset vasta vuosina 1874 ja 1875, koska ne tehtiin muiden töiden lomassa. Englantilaiset veturit saivat sarjamerkin A3, kotimaiset sarjamerkin A5 sekä numerot 57 ja 58. Kotimaisten vetureiden valmistuskustannukset tulivat lähes 50 % korkeammaksi kuin ulkomaisten ostokulut, ja sen vuoksi Valtionrautatiet ei ryhtynyt seuraaviin veturinrakennusyrityksiin yli kymmeneen vuoteen.
A5 nro 58:lla vedettiin henkilöjunia Etelä-Suomessa 1920-luvulle asti. Viimeisinä vuosina sitä käytettiin myös työjunissa rautatierakennuksilla. A5-vetureista käytettiin lempinimeä ”Lankkihattu”. Ne olivat samankaltaisia kuin A6-veturit, joita nimitettiin Lankkihatuiksi, koska niissä oli messinkipintainen höyrykupu.
A5 nro 58 oli vuonna 1876 esillä Suomen ensimmäisessä yleisessä teollisuusnäyttelyssä Helsingissä, jossa myös keisari Aleksanteri II vieraili." (https://rautatiemuseo.fi/) 

Resiina, jonka malli lienee hevosvankkureiden ajalta. Niinhän ne olivat ensimmäisten autojenkin mallit.

"Suomen Rautatiemuseon kokoelmien helmi on keisarin juna, Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan kulkuneuvo Suomen rautateillä. Juna koostuu kolmesta vaunusta; keisarin vaunusta, keisarinnan vaunusta ja salonkivaunusta. Nämä Suomen Rautatiemuseossa esillä olevat vaunut ovat Venäjän keisarillisista vaunuista ainoat säilyneet maailmassa.

Suomen suuriruhtinaskunnassa ryhdyttiin omien keisarillisten vaunujen hankintaan, kun rautatietä Riihimäeltä Pietariin rakennettiin 1869. Vaikka Suomesta saatiin rautatieyhteys Pietariin, ei Suomen rataverkko ollut yhteydessä Venäjän rataverkkoon ennen vuotta 1913, jolloin silta Nevan yli valmistui.

Kaikkiaan suomalaisten rakennuttamia tai rakentamia keisarillisia vaunuja on ollut kuusi, edellä mainittujen lisäksi ruokasalivaunu, keittiövaunu ja lämmitysvaunu, mutta ne eivät ole säilyneet. Ensimmäisenä valmistui keisarin vaunu, joka rakennettiin Saksassa ja saatiin käyttöön 1870. Vaunu sisutettiin ylellisin materiaalein, jotka käsittivät muun muassa amerikkalaista pähkinäpuuta ja villasamettia.

Keisarinnan vaunu ja salonkivaunu rakennettiin Helsingin konepajassa 1870-luvulla. Kaikki vaunut maalattiin ulkoa tummansiniseksi ja varustettiin kullatuilla Venäjän vaakunoilla." (https://rautatiemuseo.fi/fi/keisarin-juna)

 Postivaunu

Rata-auto Cadillac

    Moottorivaunu Dm7 nro 4020, Lättähattu

"Perinnejuna Valtteri on Pieksämäen konepajassa ja Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä Suomen rautateiden 150-vuotisjuhlavuodeksi 2012 kunnostettu junakokonaisuus. Valtterissa on neljä entisöityä puurakenteista vaunua. Junan kokoonpanoon kuuluu entinen Ahlström-yhtiön pääjohtajan salonkivaunu, III luokan matkustajavaunu, yhdistetty matkustaja- ja kahvilavaunu sekä yhdistetty matkustaja- ja konduktöörivaunu. Juna on saanut nimensä salonkivaunun entisen käyttäjän, Walter Ahlströmin mukaan. Suomen Rautatiemuseo vastasi junan kunnostustyötä pohjustaneesta tutkimustyöstä." (https://rautatiemuseo.fi/fi/perinnejuna-valtteri)

Menolippu

"Toimii kuin junan vessa!" Miksi? Tästä se selviää. Näissä vanhoissa junissa jätteenpoisto tapahtui suoraa putkea pitkin radalle.

Siksi seinällä oli myös käyttöohje.

Jos oli ollut vaunu keisarille, tehtiin sellainen myös Suomen presidentille.

Kihlat

Veturitallin edessä on kääntöpöytä, jolla raskaskin veturi tai vaunu kääntyy haluttuun suuntaan.

Veturitalleilla suoritettiin huollot ja korjaukset. Tällaisessa vanhassa pajassa ammattimiehet osasivat tehdä käsin vaativia töitä eli siis mitä vain.

Saattoi olla niin, että pikkumiestä kiinnosti pienoisrautatie ja sen liikkuvat junat kaikkein eniten.

Isänsä innostui taiteilemaan juna-aiheesta

ja toinen vietti lukuhetken poikansa kanssa. Kaikille oman mielenkiinnon mukaan.

Pienoismalli lasivitriinissään.

Tiedonjanoisille lisää linkistä Suomen Rautatiemuseo.  Tervemenoa Hyvinkäälle! Et pety.