lauantai 24. elokuuta 2024

Uuranlammen paratiisi

Vahvanen-järvi laskee vetensä Etelä-Konneveteen Rautalammin kunnassa lähellä Hankasalmen rajaa. Näiden välissä on noin kolmesataa metriä pitkä laskupuro ja hiljalleen virtaava avarampi Uuranlampi. Nyt kerron kesäisestä retkestäni tälle upealle ja hiljaiselle lammelle.




Tämä lampiretki on oikeastaan jo perinne. Tänne olen tullut ainakin kerran kesässä jo parikymmentä kertaa. Matkaan lähdin mökiltäni muutaman kilometrin päästä juuri viisikymmentä vuotta täyttäneellä vanhalla puualuksellani Jatalla. Ennen varsinaista lampiosaa on suorantainen kapeampi väylä. Syvyyttä on juuri veneeni kulkea ja pohjassa makailee vanhoja uitonaikaisia tukkeja ja rannoilta kaatuneita puita. Tarkkana pitää siis olla.


Itärannan Hämeenniemi on jossain muinaisuudessa ollut saari, joka on sittemmin kasvanut yhteen mantereeseen. Helpottaakseen kulkua itään ovat ihmiset kaivaneet soiseen maastoon veneelläkuljettavan kanavan. Väylä on kasvanut aikalailla umpeen ja tuskin siitä pääsee enää oikaisemaan.


Nyt ollaan jo lammen puolella. Kuvan olen ottanut mukana hinaamastani soutuveneestä.


Tämän rauhan tyyssijan ovat kauan sitten löytäneet myös majavat. Tässä lienee on sijainnut niiden kekopesä. Pinnan alta löytyy lisää vanhoja rakennusmateriaaleja


Näyte, jonka mukaan paikalle on palattu.


Tuota polkua pitkin ne ovat raahanneet tuoreita lehteviä oksia ja kiinnittäneet niitä lammen pohjaan talvivarstoksi. 


Nykyistä pesää en löytänyt. Varmaan olisi pitänyt kulkea pitkin rantaa jalan.


Lammen ranta ei ole kokonaan suota. Kaakoiskulmalta nousee jyhkeä Vahvavuori alkaen aivan rannasta.



Tältä suojaiselta alueelta löytyy tutkittavaa botanistille.  Lumme


Tunnetko. Minä en.


Tänä vuonna onkin tulossa runsas pihlajanmarjasato. 


Loppuosa lammesta kapenee ja madaltuu jopa soutuveneelle vaikeaksi kulkea. Nyt ollaan sudenkorentojen valtakunnassa, ja korennot ovat se varsinainen syy, miksi tänne aina palaan. Tällä kertaa kattaus ei ollut kovin lavea.


Ruskohukankorento lepäilemässä korren päällä. 


Ruskoukonkorento munimassa.


Nämä pienemmät, siniset ovat tytönkorentoja, jotka kuuluvat hentosudenkorentojen heimoon. Tässä mahdollisesti hoikkatytönkorento?


Laskupuron suulla on sijainnut Häkkilänmylly ja sen ohittanut tukkiränni. Molemmat ovat jo poissa ja puron kattaa tiheä kasvusto. Tämä luo maisemalle salaperäistä tunnelmaa. 


Hieman ylempänä maastossa on jäljellä myllärin tupa. Rakennus on kesämökkikäytössä.


Siinäpä se tällä kertaa. Paluumatkalla tästä aukeaa jälleen  Etelä-Konnevesi.























sunnuntai 4. elokuuta 2024

Riihisaaren museohöyrylaivat, Savonlinna

Riihisaari on ainutlaatuinen museosaari Olavinlinnan kansallismaisemassa. Riihisaaren vanhassa jyvämakasiinissa toimivat Riihisaari – Savonlinnan museo ja Saimaan luontokeskus esittelevät Etelä-Savon historiaa ja luontoa sekä Saimaan vesiliikenne- ja saaristolaiskulttuuria. Riihisaaren laivalaiturissa kotisatamaansa pitävät yli satavuotiaat museohöyrylaivat, jotka kuuluvat museon kokoelmiin ja ovat avoinna yleisölle kesäisin.


Savonlinnan museo on yksi Suomen suurimmista höyrylaivavarustajista. Riihisaaressa ovat esillä tärkeimmät Saimaan alustyypit: valkokylkinen matkustajalaiva Savonlinna, maailman viimeinen aito puurunkoinen tervahöyry Mikko ja höyrykuunari Salama. Myös höyryhinaaja Ahkeran sekä tarkastusalus Saimaan kotisatama on kesäisin Riihisaaressa.

Kerimäen vierailun toisena päivänä 3. heinäkuuta suunnattiin Kokko-Penan kanssa Savonlinnan Riihisaareen ihastelemaan sinne taltioituja höyrylaivoja.



Osallistuimme laivoista kertovalle opastuskierrokselle. Suurin ja historialtaan mielenkiintoisin näistä laivoista on höyrykuunari Salama. 

Höyrykuunari Salama on yhdistetty rahti- ja matkustajalaiva kaudelta, jolloin höyryvoima alkoi syrjäyttää tuulivoimaa. Apupurjein varustettu potkurihöyrylaiva Salama rakennettiin Viipurin konepajalla vuonna 1874. Aluksen tilasi Savonlinnan Höyrylaiva Osakeyhtiö.


Salaman reitiksi vakiintui Joensuu–Savonlinna–Viipuri–Pietari, vaikka alkuaikoina matkattiin usein myös Lyypekkiin. Salama kuljetti muun muassa Enonkosken Kangassaaren lasitehtaan tuotteita Pietariin. Paluumatkalla tuotiin viljaa ja monenlaista kauppatavaraa hedelmistä koruihin ja silkkikankaista rinkeleihin. Lastia alus kykeni kuljettamaan 110 tonnia. Salamassa oli 60 matkustajapaikkaa, joten kyydissä oli usein myös pietarilaisia matkailijoita.

Salama Viipurin satamassa

Syyskuussa 1898 Salama oli Pietari–Joensuu-reitillään matkalla Lappeenrannasta kohti Puumalaa, kun tapahtui onnettomuus. Salamaa vastaan tullut matkustajalaiva Ilmari törmäsi Salaman oikeaan kylkeen lähellä Parkonsaaren majakkaa 13. syyskuuta klo 22.30.

Onnettomuuspaikan lähellä oli yhteentörmänneiden Salaman ja Ilmarin lisäksi myös höyryhinaaja Ahkera sekä varppaaja Ruttois, joka veti perässään tukkilauttaa. Salama havaitsi ahtaassa kulkuväylässä väylän oikealla puolella vastaantulevat Ilmari- ja Ruttois-laivat sekä tukkilautan, ja antoi asianmukaiset äänimerkit väistäen samalla vasemmalle. Ilmari viestitti samanlaisin merkein ilmoittaen ymmärtäneensä viestin. Tämän todistivat myöhemmin Ruttoisin ja Ahkeran päälliköt.

                                   Törmäyksessä syntynyt repeämä laivan kyljessä

Välittömästi viestimerkkien jälkeen Ilmari-laiva törmäsi Salamaan täydellä vauhdilla. Oikeaan kylkeen repeytyneestä rei’ästä vesi syöksyi sisään, ja Salama upposi noin puolessa tunnissa keula edellä vajaan kilometrin päähän lähelle Parkuniemeä. Kaikkien hämmästykseksi Ilmari kuitenkin jatkoi rysäyksen jälkeen matkaansa, eikä jäänyt auttamaan Salaman miehistöä ja matkustajia keskellä pimeää Saimaata.

Onneksi höyryhinaaja Ahkera oli lähistöllä hinaamassa lotjia, ja saapui pian onnettomuuden jälkeen paikalle pelastamaan väkeä.


Salama noston jälkeen

Salama makasi 73 vuotta Saimaan pohjassa. Vuonna 1970 Salaman masto takertui lähellä ajaneen hinaajan vaijeriin ja nousi pintaan. Enso-Gutzeit Oy:n Savonlinnan telakan laivaosasto päätti kokeilla pelastuskalustonsa tehoa, ja vuonna 1971 Salama nostettiin ylös. Alus oli säilynyt suolattomassa ja vähähappisessa vedessä hämmästyttävän hyvin, sillä osa viljalastistakin oli vielä paikoillaan.


Salamasta huolehtimaan perustettiin Saimaan Purjehdusmuseoyhdistys. Yhdessä Suomen Merihistoriallisen Yhdistyksen ja Savonlinnan kaupungin kanssa se entisöi Salaman museolaivaksi, joka ei kuitenkaan enää liiku omin konein. Salama esineistöineen lahjoitettiin Savonlinnan maakuntamuseolle vuonna 1985.


Puurunkoinen s/s Mikko on viimeinen säilynyt esimerkki Saimaan suuresta tervahöyry-laivastosta. Se oli suurimmillaan 1920-luvun puolivälissä, ja käsitti lähes kaksisataa alusta. Pääosa aluksista oli Savonlinnasta ja lähiympäristöstä. Höyryt rahtasivat halkoja ja muuta puutavaraa Saimaan rannoilta Suomenlahden kaupunkeihin.


Tervahöyry Mikko kuljetti puutavaraa Enso-Gutzeitin omistuksessa Saimaalla 1938–1963. Sitä ennen se palveli Ensi-nimisenä useita eri omistajia mm. Äänisjärvellä, Syvärillä, Laatokalla ja Itämeren rannikkoliikenteessä. Vuonna 1970 Mikko lahjoitettiin Savonlinnan kaupungille, joka on kunnostanut aluksen toimintakuntoiseksi museolaivaksi.

Tiesitkö, miksi alus on tervahöyry? Moni, minäkin, on ehkä luullut sen liittyvän tervan kuljetukseen. Mutta ei, kyllä se syy näkyy tuossa kuvassa. 



Luotsilaiva ja tarkastusalus Saimaan kotipaikkana on ollut viimeiset sata vuotta Savonlinna. S/s Saimaan tehtävänä oli tarkastaa ja merkitä vesiväyliä Saimaalla. Sen kyydissä risteili myös monta kuningasta, presidenttiä sekä pääministeriä. Nykyisin edustuslaivana toimiva museohöyrylaiva Saimaa viettää kesät Riihisaaren museolaiturissa, ja on osa Savonlinnan ainutlaatuista museohöyrylaivojen kokonaisuutta.


Sisälle laivaan ei päässyt, mutta jo ulkokansi kertoi laivan loistosta.



s/s Savonlinna ja s/s Ahkera olivat vierailumme aikaan jossain muualla. Liekö s/s Savonlinnalla oopperajuhlien aikaan risteilykysyntää?




 Riihisaari on aivan Olavinlinnan kupeessa.



Tekstit ovat suurimmaksi osaksi lainatut Savonlinnan museon sivuilta.


tiistai 23. heinäkuuta 2024

Hytermä, Puruveden helmi

 Monella ja monenlaisella retkellä ystäväkseni ajautunut Kokko-Pena muutti reilu vuosi sitten Lapista Kerimäelle. Heti tänä kesänä (4.7.) suuntautuikin kesäretkemme Puruveden maisemiin, erityisesti ihmeelliselle Hytermän saarelle.



Penalla on venepaikka tuolla takavasemmalla olevien venekoppelien takana ja sieltä suuntasimme kohti tavoitettamme.


Siinäpä kapteenimme, taskussaan vielä painotuore pätevyyslisenssi isompienkin alusten ohjailuun.


Hytermän saaria, Suuri- ja Pieni-Hytermää sekä Laviasaarta on pidetty Puruveden kauneimpina saarina. Pieni-Hytermä on kartan ulkopuolella Hytermän kannaksen jatkeena.


Maisemaa hallitsee komea, karuhko harjuselänne mäntymetsineen,


 hiekkarantoineen


sekä kolme lampea.

Metsät ovat olleet metsätalouskäytössä aina 1920-luvun lopulle asti, jolloin alue siirtyi Häyrysten omistukseen ja suojelukseen. Vähitellen harjun rinteille kohosi vankka männikkö, jota hoidettiin hellästi luonnonkauneutta vaalien. Alueelle on jätetty myös täysin koskemattomia säästömetsiä ja aarnialueita.


Hytermän kolme saarta on julistettu luonnonsuojelualueeksi jo 1932 ensimmäisenä luonnonsuojelualueena silloisessa Mikkelin läänissä. Saarien säilyminen lähes täydellisesti luonnontilassa on nimismies ja sotakamreeri Heikki Häyrysen, ”Romu-Heikin”, ja hänen vaimonsa Lillin ansiota.


Saarilla on erikoislaatuinen kokoelma kivitaidetta, vanhoja rakennuksia sekä helppokulkuinen luontopolku.


"Työn muistomerkki" kohoaa harjun rinteelle edelleen ylväänä saaren itäosassa. Retkeilijä voi tutustua omatoimisesti Romu-Heikin valtakuntaan.



Kiersimme luontopolkua vastapäivään. Matkan varrelta löytyy useita kivistä rakennettuja levähdyspaikkoja.


Harjulla kulkevalta merkitsemättömältä polulta avautuu komeat maisemat harjumetsiin ja järvelle. Polkua pitkin voi kulkea hiljentymään Romu-Heikin ja Pikku-Juulian hautausmaalle Laviasaareen. Saareen pääsee matalan veden aikaan kivistä rakennettua kannasta pitkin. Nyt vesi oli sen verran korkealla, että käytimme venettä.



Pariskunnan hautaa ympäröi muhkea kivimuuri.


Muurin vieressä omassa haudassaan vartioivat pariskunnan uskolliset vahtikoirat Jaska ja Ami. Tarinan mukaan Heikki olisi halunnut tulla haudatuksi koiriensa kanssa samalle alueelle, mutta silloinen kirkonmies ei hyväksynyt eläimiä siunattuun maahan. Koiraihmisenä paheksun tuommoista ahdasmielisyyttä. Tuskinpa taivaan isä olisi pahastunut Heikin toiveesta.


Yksi levähdyspaikoista.


Romu-Heikki siirrätti saarelle joitakin vanhoja rakennuksia ja keräsi niihin museoesineistöä. Nyt aitat olivat lukossa ja meiltä jäi niiden sisältö näkemättä.



Rakennuksista näyttävin on Romu-Heikin metsämuseoksi muuttama päreillä päällystetty rakennus.


Tässä sen ovi


Häyrysten Hytermän huvila museoesineineen tuhoutui tulipalossa 1942. Tässä rakennuksessa pariskunta vietti kesiään. Nyt jäljellä on vain perustukset. Kuva alueen opastaulusta.


Juhlavat ovat huvilalle rannasta nousevat portaat.


Romu-Heikin käyttämä vene on vielä palveluksessa, nyt kulkijoiden taukopaikkana.



Sinne jäi Hytermä.


Paluumatkalla nappasimme muutaman kalan.


Pian olimmekin taas takaisin maailman suurimman puukirkon rannassa.

Sää suosi, seura oli parasta AI-luokkaa ja Hytermä, enpä vielä aamulla tiennyt, minne päivällä joutuisin. Saaren luonto ja Häyrysten aikaansaannokset saivat minut ihastuksesta suorastaan liikuttuneeseen tilaan.
Romu-Heikin persoonasta ja toiminnasta on toki esitetty myös kritiikkiä. Siitä varmaan on tuo pilkallisen kuuloinen nimen etuliite Romu peräisin. Enpä lähde enempää arvailemaan. Suosittelen kaikille vierailua saarille.


Kuvatekstit lainattu osin alla olevista linkeistä: