perjantai 22. tammikuuta 2016

Viiksitimalit

Talvinen linturetki 21.1. Porvooseen.

Luontokuvaajien facebook-sivuilla on tänä talvena ollut paljon kuvia hauskannäköisestä linnusta, viiksitimalista. Lintu alkoi kiinnostaa minuakin niin paljon, että halusin nähdä sen ja hyvällä onnella jopa saada kuvatuksi. Birdlifen lintutietopalvelu Tiira kertoi timaleja nähdyn Porvoossa. Sinnehän ei Nastolasta kauan ajele. Niinpä sitten lähdettiin lintumies Jorman kanssa Porvooseen. Yleensä lintujen etsinnässä on monenlaista vaikeutta, tällä kertaa kaikki kävi helposti. Porvoonjoen suistossa, Tiirassa kuvatussa paikassa, ruokaili rantaruoikossa 40-50 viiksitimalin parvi.

Tämän tarinan faktat olen häikäilemättömästi kopioinut LuontoPortin sivuilta. Nappaa linkkiä ja ihastu selkeään luontojulkaisuun.

Kuvia tuli napsituksi muutama sata. Tässä niistä joitakin näytteeksi.



Viiksitimali on pitkäpyrstöinen, eksoottisen näköinen pieni lintu. Ei juuri sekoitettavissa mihinkään toiseen lintulajiin. Väritys laajalti vaalean kellanruskea, pyrstö pitkä, siivet lyhyet ja pyöreäkärkiset.


Se esiintyy pesimälintuna laajoissa meriruoikoissa Suomen rannikkoalueella. Laji levittäytyi 1980-luvun lopussa Suomeen. Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 500–1.000 paria.


Aiemmin partatiaisena tunnettu viiksitimali on lähes yhtä pitkäpyrstöinen kuin pyrstötiainen.


Viiksitimalin siivet ovat punaruskean-, mustan- ja valkoisenkirjavat. Koiraan pää ja niska ovat siniharmaat, silmästä alas suuntautuva leveä viiksijuova on musta ja kurkku on valkoinen. Selkä ja kupeet ovat punaruskeat ja alaperä on musta.


Naaraalta puuttuu koiraan viiksijuova sekä pään siniharmaa ja alaperän musta väri. Naaraan punaruskea väri on myös kellanruskeampi. Nuori viiksitimali on yleisväriltään oljenkeltainen, nuorella koiraalla on mustat ohjakset ja selkäjuovat. Nuori naaras on yksivärisempi ja sen ohjakset ovat harmaat.


Nämä ihmistä pelkäämättömät linnut ovat jotain aivan erityistä. On vaikea uskoa niiden kuuluvan suomalaiseen linnustoon. Meitä kuvaajia oli parhaillaan kymmenkunta, mutta timalit vain jatkoivat ahkeraa ruokailuaan pyrähdellen siementupsusta toiseen. Ruokojen seasta kuului lauluääni ping!


Vaikka me pääsimme näkemään timalit helposti, ovat ne uhanalaisia ja siksi rauhoitettuja.


Lintu on 14–15,5 cm pitkä ja painaa 11–21 g. Arviolta sanoisin, että talitintin luokkaa.


Kuvaamista vaikeuttaa lintujen ja ruokojen alituinen liike. Valoisa pakkaspäivä on käytettävä tarkasti ruuan hankintaan.


Kaikenlaiset asennot ovat mahdollisia.


Viiksitimalin koivet ovat mustat, nokka on koiraalla oljenkeltainen ja naaraalla vihertävänkellertävä. Silmän värikalvo on kellanruskea. Viiksitimali on lennossa epävarman tuntuinen ja siiveniskut ovat huristavat.


Kuvaamamme parvi pysytteli tiiviisti yhdessä ja liikkui vain pienellä alueella.


Joukosta löytyi yksi "sinitimalikin".




















Tällainen mielleyhtymä on mahdollinen.


Iltapäivällä suuntasimme meren jäälle merikotkavinkin perään. Kalastaja koki saarten välissä verkkojaan ja jätti lahnanlituskat kotkille evääksi. Mekin saimme ostaa kuhia ja siikoja kotiinvietäväksi. Kohta taivaanrannasta lensi jotain suurta. Ei ollut kotka vielä tämä.


Vaan tämäpä oli.


Kaksi merikotkaa kaarteli kalapaikan yllä ja istuskeli välillä rantain puissa. Aina vaan lähemmäksi kävi lentorata, mutta rohkeus ei aivan riittänyt. Vastarannalta lähestynyt kävelijäkaksikko piti kotkat loitolla. Sittenpä jo aurinko alkoi pudota.


Jostain oli toinen kotka kuitenkin napannut jonkun makupalan, mikä myös olisi korpille ja variksille kelvannut. Tämä tarina tullee saamaan keväällä jatkoa ja toivoakseni paremman kuvituksen.


Käyttämiäni lintuosoitteitta:
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/
http://atlas3.lintuatlas.fi/
http://www.birdlife.fi/



tiistai 19. tammikuuta 2016

Talvipäiviä

Sydäntalven pakkaspäiviä Keski-Suomessa ja Lahden seudulla 28.12.2015-18.1.2016

Satunnaisia pikkutrippejä lukkuunottamatta ovat varsinaiset retket jääneet niin pakkasen takia kuin muistakin syistä tekemättä. Julkaisenkin tässä nyt hieman pidemmän aikavälin  kuvia höystettynä pienin tarinoin.
Mukana on tekstejä aikaisemmista blogijulkaisuistani.



Immilän koskissa on jauhettu viljaa jo keskiajalla, mutta vanhin kirjallinen tieto myllyistä on vasta vuodelta 1548. Ensimmäinen saha rakennettiin koskeen 1760-luvulla, tähän aikaan mäellä oli jo asutusta sekä kievari. 1800-luvulla asutus alkoi lisääntyä ja Immilään muodostuikin monipuolinen käsityöläis- ja myllärikylä. (Wikipedia)



Pari sataa metriä edempänä se sitten oli: Jääkirkko. Viitisen metriä järvenpinnan yläpuolella kohosi yhtenäinen kenties 15x40m laajuinen pystysuora jääseinämä. Sydän pysähtyi ja veret seisahtui, näky oli mykistävä.


Jäätikön alla on seinämästä ulospäin vajaan kymmenen metrin levyinen aukea. Järven puolella on jyhkeää kuusikkoa. Näin kuvausalaa jää vähän. Minun putkellani pystyi kerralla kuvaamaan vai osia jyrkänteestä. Se olisi panoraamakuvan paikka tai kalansilmän ainakin.


 29.12. ei ollut Iitissä lumesta vielä tietoakaan.


Samalla retkellä tapasin saalistavan ketun.


30.12. oli Immilässä kylmempää kuin viimeksi.


5.1.2016 etsin saukkoja Kuusankosken ja Voikkaan maisemista. Yhden saalistajan löysin Kymijoen takaa.


Paluumatkalla Nastolaan törmäsin halo-ilmiöön. Haloilmiö (tai lyhyesti halo) on ilmakehän optinen ilmiö, joka ilmenee taivaalla näkyvinä erilaisina renkaina, kaarina ja kirkastumina. Halot syntyvät, kun auringon tai kuun valo taittuu tai heijastuu ilmassa  leijuvista jääkiteistä. (Wikipedia)


Alkuvuodesta Lahden Polttimon sulassa asusteli saukko. Hyvin tuntui kalaa löytyvän.


Välillä piti käydä maalla piehtaroimassa ja huilaamassa.


Lieköhän kaveri vielä viihtyy Vesijärvellä? Tostaiseksi parhaat saukkokuvani. Vielä on siis syytä jatkaa etsintää.


Samassa sulassa talvehtii joka vuosi myös vesilintuja, joita siellä syötetään.


Yksinäinen tavi sinnittelee sorsaparvessa.


Ruuan jakelu on alkanut, kiirehtikäämme!


Ja näinhän se käy. Jorman tyylinäyte.



Kuusankoski löytyy myös Laukaasta. 16.1.


 Onnistuin uittamaan koipeni  polvea myöten koskessa. Onneksi en joutunut virran vietäväksi!


Tätä veikkoa ei kylmä vesi haittaa.


 Eikä sukellus ollut turha.


17.1. suuntasin Vaajakoskelle jälleen  saukkoja etsimään. Tikkakosken peltoaukeilla lounasti suurin koskaan näkemäni kauristokka, seitsemän kaunista eläintä.


Yksi ei mahtunut kuvaan. Seuraavana aamuna samalla pellolla oli 33.5 astetta pakkasta.


Näkymät olivat talviset. Saukkojen jälkiä oli niin voimalaitoksella, Haapakoskella kuin Ylinenkoskellakin. Yhden saukon näin loikkivan kaukana Haapakosken vastaisella rannalla vaan kuvaamatta jäi.


Haapakosken kanjonia.


Palatessani 18.1. Nastolaan poikkesin Heinolassa. Jyrängönvirrassa on aina elämää, talvellakin.


Pakkasta oli lähes kolmekymmentä ja ilma täynnä kosken sauhua.


Pakkanen kaunistaa maiseman. Hyvästikin kerrospukeutuneena alkaa vilu pian hiipiä sisuksiin, seistessä ensin varpaisiin ja kuvaillessa sormiin. Kohta kai kuitenkin taas lauhtuu.