Majavajärvi

Lahdesta Vääksyn suuntaan sijaitsee majavien asuttama pieni metsäjärvi. Aivan järven rantaan ei kulje tietä, mutta lähelle molempia päitä kyllä. Sen rannoilla ei ole minkäänlaisia rakennuksia, ainoastaan muutama metsäsuomalaisen kalastajan soutuvene. Tiedä, koska niitäkään on viimeksi käytetty. Tästä tarinasta kehkeytyy pakostakin vain paikan ja sen asukkaitten työn esittely, sillä itse majavat eivät halunneet tällä kertaa näyttäytyä. Näinhän se useimmiten menee.

Syksyllä metsään jäätynyt vesi antaa jo lähestyttäessä järveä viitteitä siitä, että joku on aiheuttanut vedenpinnan nousua. Laskupuron rantamilta löytyykin patotarvikkeita.

Järven rannoista puolet on joku luonnonystävämaanomistaja hakenut suojelualueeksi. Laskupuron pää on rauhoittamatta. Saako alue säilyä luonnontilaisena?

Järvi on vielä tänään jäässä, mutta auringon lämmittämät rantajäät ovat jo luovuttaneet. Näyttäisi siltä, että rantapenkan ja jään välissä on joku liikkunut. Tässä aika tuoreen näiköisiä jyrsintäjälkiä. Koivukin on kelvannut.

 Valtava täytyy majavan puruvoiman olla, lastutkin ovat maissihiutaleita suurempia. Sekin ihmetyttää, miten tämä metsuri osaa jyrsiä kolon aina metsän puolelle. Näin puun kaatumissuuntaan vaikuttava sideosa jää rannan puolelle ja puu kaatuu mitä todennäköisimmin kohti järveä.

Aina ei kuitenkaan voi onnistua. Vaikka kaatumissunta onkin oikea, voi puu jäädä tiheikössä konkeloksi. Varmaan harmittaa turha työ.

Tässäpä itse kotipesä. Eripaksuisista risuista ja puunrungoista mudalla muurattu keko on päältä umpinainen. Sisäänkäynti on rantapenkassa vedenpinnan ja jääkuoren alla. Pesä ei suinkaan ole padossa, kuten aikoinaan kuvittelin, vaan se on jossain muualla rannalla tai järvessä rannan tuntumassa. Varmaan ruokapaikat ratkaisevat. Talveksi majava varastoi tuoretta evästä järven pohjaan.

Kuljetusta helpottaakseen majava rakentaa kanavia, joissa se voi uittaa puitaan. Olen nähnyt muualla myös sileälle rantakentälle poikittain aseteltuja pyöreitä teljuja, joiden yli puut kulkevan helpommin.

Mikään suomalaisen haapapuun paksuus ei liene esteenä majavan kaadoille.

Vaikka ollaan luonnonsuojelualueella, tiettömässä umpimetsässä, löytyy täältäkin ihmisen jätöksiä. Tuskinpa Suomessa on paikkaa, jossa ei näitä ole. Uskon asenteiden kuitenkin vuosien varrella muuttuneen, siillä nämä padat, autonromut, tynnyrit yms. ovat enimmäkseen jo vanhempaa tavaraa.

Näkymä majavien "kotiterassilta". Ei hassumpi asuinpaikka. Ei ole Suomessa luonto kaukana kyliltä. Lahden torilta näihin erämaamaisemiin on linnuntietä n. 6 km.

Kierrettyäni järven palasin jälleen laskupurolle. Ilmeisestikin sen suojelemattoman osan metsänomistajalle majavan rakentelut eivät ole mieleen, koska pato on syksyn jälkeen purettu. Ei tosin varmaan kauan mene, kun pato on taas kasassa. Mestarit odottanevat sulavesiä ja silloin on minunkin aika palata, jos vaikka kohdattaisiin.

Luontoelämyksien lisäksi retkeni ovat usein tarjonneet mukavia ihmistapaamisia. Tänään kohtasin metsässä pariskunnan, jonka intohimona ovat juuri majavat. Sain jopa kutsun syksyllä järjestettävään majava-aiheiseen valokuvanäyttelyyn. Täytyy olla tarkkana, ettei jää huomaamatta.

Hitonhauta

Kallioaiheet jatkuvat. Pitkän lumettoman jakson jälkeen sai maa vielä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 16.3. yhtenäisen lumipeitteen. Parisen senttiä vain, mutta samalla joku sytytti valot.
Sunnuntaina tieni vei Laukaan Hitonhaudalle. Samanniminen luonnonmuodostuma löytyy ainakin Sumiaisista.
Kohteeseen pääsee kahta reittiä: toinen tuo 4-tieltä Hirvaskankaalta ja toinen, minun käyttämä, Laukaan suunnasta Koivistontieltä.

Autolla pääsee retkilaavun lähellä olevalle parkkipaikalle.

Laavulta itse hautaan kuljetaan jalan, matka jää alle kilometrin. Opasteet ovat selkeät ainakin tästä suunnasta kuljettaessa.

Näin kertoo opastaulun esite. Talvella kulku-ura on tallautunut tasaisemmaksi, mutta jää ja liukkaus on syytä ottaa huomioon.

Hauta on kapeahko vaihtelevasti muutamia kymmeniä metrejä leveä ja noin 500m pitkä ja sen suunta on kaakosta luoteeseen. Keskivaiheille on muodostunut ympäristöstä valuvista vesistä pieni lammikko.

Iltapäivän auringossa rotkon pohja jäi varjoisaksi yläpuolen kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta. Myös vastakkaisten rinteiden valaistusero oli huomattava.

Matkalla tulee eteen monenlaista luonnonmuotoa.

Valuvia jääseinämiä on useita ja tänä talvena ne ovat tavallista upeampia. Täälläkin on sekä jää- että kalliokiipeilijät koetelleet taitojaan.

Jään takana pilkistävässä luolassa asuu itse Hitto-velho, jos Äänekosken Keskuskoulun oppilaiden vuonna 2000 tekemään elokuvaan Elevaattori on uskomista.

Tässä kamerasalamalla valaistu luolan porstua.

 Suoraan vastapäätä kohoaa mahtava jääholvi, jonka sisältä seuraavat näytteet ovat. Kallioseinämän ja jään välisen onkalon korkeus on ainakin viisi metriä. Suuaukko näkyy keskellä. Seinämä on kuvattu vastakkaisen rinteen päältä. Jossain näkymättömissä jään sisällä kuului virtaavan veden äänekäs kohina.

Apuna taas salama.

Ovenpielet seisten ylöspäin kuvattuna.

Hitonhauta luoteispäästä nähtynä. Seuraavaksi kiipesin takaisin ympäristön tasolle. Yritin löytää rinteiden terasseilta korpin pesää. Sellainen siellä vielä yli parikymmentä vuotta sitten oli, vaan on korppien urbanisoituminen edennyt ja pesätkin tehdään nykyisin kait lähemmäs ihmisasutusta.

Näkymä laavun läheisyydessä olevalta Iso-Hariselta kertokoon päivän aurinkoisuudesta rotkon ulkopuolella.

Makkaranpaistajat ovat jo lähteneet kotimatkalle.

Täältä se löytyy:
http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=8000&text=Hitonhauta&srs=EPSG%3A3067&y=6929395&x=435378&lang=fi

Halsvuori

Pysykäämme vuoriaiheessa. Keski-Suomessa Tikkakoski-Leppävesi-tien varrella sijaitsee upea Halsvuori. Kohde on vain muutaman sadan metrin päässä tiestä eli helposti tavoitettavissa. Se on aavistuksen Laukaan ja Jyväskylän väliseltä rajalta jälkimmäisen puolella. Olen retkeillyt alueella jo ennen nykyisen pikitien valmistumista kolmisenkymmentä vuotta sitten. Oli siis aika päivittää muistikuvat. Saamistani valokuvista on vaikea valita juuri ne parhaat, niitä olisi omasta mielestäni muutama kymmen. Jyrkänneseinämä on noin 500m leveä ja paikoin 20m korkea.

Sileän suoran seinämän alaosasta löytyy kalliomaalaus, josta Wikipedia kertoo seuraavaa: Maalaukset sijaitsevat Halsvuoren korkean kallioseinämän juurella. Ihmishahmot ovat noin 160 cm (vasen ihminen) ja 145 cm (oikea) korkeudella. Vaikka kallion sileä alue on 17 metriä korkea ja 20 metriä leveä, on maalausalue vain metrin levyinen. Kallioseinämä nojaa hieman ulospäin niin, että se suojaa maalausta tietystä suunnasta. Juuri maalausten lähellä on pidetty nuotiota, joka on noennut seinämää maalausten kohdalta.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Halsvuoren_kalliomaalaus

Halsvuori on myös kalliokiipeilijöiden suosima kohde.Yksi nousureitti kulkee juuri maalauksen yläpuolelta.
Kuvassa näkyy aitaus, jolla teosta pyritään suojelemaan. Aitapuussa on myös varoituskyltti.

Yksinäinen kelopuu. Näitä on muitakin. Palokärjet ja ehkä muutkin tikat ovat nakutelleet niihin pesäkolojaan. Taivaalla liiteli korppipariskunta. Oletan niiden pesivän jossain seinämällä, mistä kylläkään en saanut näköhavaintoa.

Halsvuoresta on tehty jo 1700-luvulla hopeamalmilöytö. Sanomalehti Keskisuomalaisessa on kirjoitettu muinaisesta kaivostoiminnasta: Malmion löytäminen näyttää johtaneen lyhytaikaiseen kaivostoimintaan Halsvuoren jyrkänteen tuntumassa jo 1700-luvulla. Kaivoksen vedellä täyttynyt suuaukko sekä sen viereiset 3–4 metrin korkuiset louhintajätekasat ovat edelleen hyvin havaittavissa.
Lähellä vedenpintaa kalliossa oleva muutaman sentin vahvuinen malmijuova on helppo huomata. Keski-Suomen varhaisimmasta kaivostoiminnasta muistuttavilla muinaismuistoilla on suuri historiallinen arvonsa.
Tohtori E. J. Valovirran 1950-luvulla tekemän havainnon ja Keski-Suomi V:ssa julkaiseman artikkelin mukaan vedellä täyttynyt pystysuora kaivosaukko on viitisen metriä syvä. Sen pohjalta lähtee noin metrin läpimittainen hirsirakentein tuettu vaakasuora kaivoskäytävä. Nykyaikaisin kuvausmenetelmin lienee muinaisen kaivoksen koko laajuus mahdollista selvittää.
http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/halsvuoren-malmio-loydettiin-jo-vuonna-1736/1279645

Oletan lehtikirjoituksessa mainitun kaivoksen suuaukon löytyvän tämän jääkuoren alta. Muuta en ainakaan löytänyt.

Louhoskasoissa on monia onkaloita, joissa tiedetään metsänelävien pesineen. Noin puolivälissä seinämää näkyy musta aukko. Onko kysessä syvempi luola? Pitäisi kysellä kiipeilijöiltä.

Vuoren laelta on upeat näköalat yli täysikokoisten kuusten. Aivan edustalla on soistunut metsälampi, jonka avoimen vesialan muistan olevan kuin silmä keskellä suomättäitä. Näin talvella siitä ei oikein saa selvää kuvaa.

Jääkirkkovuori

Jos kartasta löytyy sellainen nimi kuin Jääkirkkovuori, saa se ainakin minun mielenkiintoni ja uteliaisuuteni heräämään. Mielikuvitus tuottaa kuvia siitä, mitä on tuon nimen takana.
Nastolan ja Iitin rajalla noin kilometri Helsinki-Pietari-radasta pohjoiseen sijaitsee Haramaanjärvi. Sen itärannalla kohoaa suht kookas Jääkirkkovuori. Kartan merkinnät kertovat vuoren länsiseinämän jyrkkyydestä ja louhikkoisista avokallioista. Pitkään olen harkinnut paikan tutkimista. Nyt kun lunta on tuskin lainkaan, oli hyvä toteuttaa tuo haave.
Paikalle joutuu kävelemään metsätien varrelta vain vajaan kilometrin. Metsitetyn rantaniityn laitaa kulkee kärrytie kohti rantaa. Ennen järveä jyhkeän kuusikon seasta pilkoitti kaivonrengas, joka viittasi joskus kunnostettuun lähteeseen. Sammaloituneen fanerikannen alla pulputti kirkas lähdevesi. Vierestä sitten jo nousikin ensimmäinen jäätikkö ja louhos.

Upeaa, mutta ei vielä parasta. Pari sataa metriä edempänä se sitten oli: Jääkirkko. Viitisen metriä järvenpinnan yläpuolella kohosi yhtenäinen kenties 15x40m laajuinen pystysuora jääseinämä. Sydän pysähtyi ja veret seisahtui, näky oli mykistävä. Jäätikön alla on seinämästä ulospäin vajaan kymmenen metrin levyinen aukea. Järven puolella on jyhkeää kuusikkoa. Näin kuvausalaa jää vähän. Minun laajakulmallani pystyi kerrallaan kuvaamaan vai osia jyrkänteestä. Se olisi panoraamakuvan paikka tai kalansilmän ainakin. Jonkun käsityksen toivottavasti saa näistäkin kuvista.

Tänään oli jälleen harmaa päivä. Silti jäästä saattoi löytää useita eri värivyöhykkeitä.

Matkan päässä puuhailleet mökkiläiset kertoivat vuoren päällä olevan kostean suon. Sieltä sitä vettä sitten riittää. Jäätymisilmiö lienee jokavuotinen ja vanha ilmiö, päättelen vuoren nimestä. Senämällä käy myös jääkiipeilijöitä lajiaan harrastamassa.

Toistaiseksi voin vain kuvitella, miltä jäätikkö näyttää iltapäivän auringon tuikkiessa kuusten lomasta. Täytynee yrittää paikalle paremmallakin kelillä.

Kirkkomaista tunnelmaa lisäsi jään ja kallion välistä kuuluvat tippuvan veden kaikuvat, moninaiset äänet. Jääkirkon urkupillit siinä antoivat parastaan.

Rannasta kuvattuna kirkosta saa jo kokonaisemman kuvan. Tulipahan vietettyä laskiassunnuntain hartaushetki luonnon omassa jääkirkossa. Mielikuvitus loihtii esiin menneitä esi-isiä satojen jopa tuhansien vuosien varrelta. Mitähän kaikkea täällä on puuhailtu?