Lievestuore, kotikyläni. Osa II

Lähdetäänpä nyt tehtaan suuntaan, kun osassa I pyörittiin enempi kylillä.

Eino Turunen Oy, vihreät linja-autot. Kuvaa en mistään löytänyt. Nykyisin tämäkin firma on ostettu Koiviston liikenteelle, kuten moni muukin. Näissä rakennuksissa asui itse Turunen ja näissä myöskin autot huollettiin. Tosin Eikan mottona oli: "Pienet viat korjaantuu itsestään". Kuin myös: "Ei juna voi tulla kuin yhdestä suunnasta kerrallaan". Eikka ajoi tanssikyytejä vielä iäkkäänäkin ja oli laulumiehenä  pyynnöstä valmis laulamaan Liikenne laulun. "Muista aina liikenteessä.............."
Tuosta keskimmäisestä ovesta mentiin baari Vihreään linjaan. Keskiolut vapautui 1969 ja koulua käytiin tuolloin myös lauantaisin. Me, "fiksut" lukiolaiset käytiin lauantain ruokavälkillä olusilla. Sanonko mitä mieltä olen nyt tuosta hommasta? No, enpä taida.

Tehtaan tien varressa, urheilukentän alapäässä sijaitsi seurantalo. Siellä on tullut katsotuksi eräskin elokuva, joita siellä säännöllisesti näytettiin. Keinäsen Kilu veti talossa telinevoimisteluharjoituksia, joissa minäkin kävin. Talo paloi myöhemmin. (Lainakuva)

Tässä Haarlan 1927 perustettu selluloosatehdas, joka hiipui tauolle 1967. (Lainakuva) Tehdas jatkoi toimintaansa kirjavien vaiheiden jälkeen Keski-Suomen selluloosa Oy:n nimellä vuodet 1971-1985. Katso linkistä lisää.

Tehdas on purettu, vain joitain varastoja on jäljellä, alue on pusikoitunut ainakin tältä laidalta. Paikalle on rakennettu sinkittämö, jonne kuljetaan uuden portin kautta.

Majaniemen tien päässä oli tehtaan yleinen sauna, pesutupa ja mankeli. Varmaan näilläkin lauteilla tarinoitiin kuten Junnu Vainion laulussa Yleisessä saunassa. Me, ei tehtaalaiset, saimme käyttää talon mankelia. Nuoremmille kerrottakoon: Mankeli on laite, jolla silitetään pyyhkeitä, pöytäliinoja, lakanoita jne.
Mankelireissut olivat mieleisiä, sillä silloin sain käydä ostamassa saunan puolelta Omenaolutta. Tuota jaloa ainetta saa edelleenkin, mutta nimi on pitänyt vaihtaa omenalimonadiksi, kun tuo olut-sana johtaa juoppouteen. Rakennus on upeassa kunnossa jonkun kotina.

.

Näitä entisiä yhtiön taloja on kunnostettu ja hienoiltahan ne näyttävät. Omistajista minulla ei ole tietoa.

Myös tehtaan entisestä paloasemasta on tehty asunto. Aika persoonallinen vaihtoehto, sanoisin.

Funkkista toimihenkilöille. Talossa asui Haukkapaasin Eeva ja nuorisojoukko kokoontui joskus kellarikerroksen kerhohuoneella (saattoi olla joku muukin tila) illanviettoihin. Pullonpyöritys oli rajuinta, mitä muistan.

Vieressä oli ja on edelleen tenniskenttä, jossa teinikesinä kului paljon aikaa.

Majasaareen mennessä aukeaa sillalta näkymä Hyyppään vuorelle, joka on suositeltava retkikohde nykyäänkin. Sillankorvassa mantereen puolella ja metsikön peittämänä sijaitsee entinen johtajan talo. Pyhälän talona sen tunsin. Enpä mennyt häiritsemään nykyistä asukasta kameroineni.

Tuolloin oli saaressa joitakin lähinnä johtoportaalle tarkoitettuja taloja. Myyrän Kallen talo.

 Uusi johtajan talo, jossa asuivat aikanaan ainakin Haarlat (Ara) ja Lautamot. Tänä päivänä saari on Lievestuoreen "kultahammasrannikko" ja se on täynnä uusia tasokkaita koteja.

Tehdasalueen reunamilta löytyy vieläkin tällaisia useamman metrin kanttiinsa betonimöhkäleitä. Ne ovat palvelleet puutavaran, propsien, kuljetukseen rakennetun ilmasillan vastapainoina. Näet sillan aiemassa tehdaskuvassa sen oikeassa laidassa.

Tehtaan tarpeisiin tarvittiin puhdasta vettä. Tehdas oli sotkenut oman käyttövesilähteensä Lievestuoreenjärven siihen kuntoon, ettei sen vesi enää kelvannut sellunkeittoon. Siksi vuosina 1959-1961 rakennettiin 9,5 km pitkä vesitunneli Kynsivedestä Lievestuoreelle. Samalla syntyi paikka nimeltä Kuilu, josta puhdasta vettä purkautui myös omaan järveen. Kuilun suulammikosta tuli suosittu matonpesu- ja uimapaikka. Vesi vaan oli niin riivatun kylmää oltuaan kalliotunnelissa niin pitkään.

Ennen ei tietääkseni kaduilla ja teillä ollut nimiä, ei ainakaan nimikylttejä. Sylvi Saimon tietä pääsee kylän pääväylältä entisen Kisapurren  alueelle.

Sylvi Saimo oli Lievestuoreen merkkihenkilöitä. Tosin ei Sylvi aivan kylältä ollut vaan Hoholta, jossa hän  viljeli tilaansa. Sylvi oli Helsingin vuoden 1952 Olympialaisten naisten kajakkiyksikön kultamitalisti. Myöhemmin hän toimi Keskustapuolueen kansanedustajana. (Lainakuva)

Kisapursi oli valtakunnallisestikin tunnettu legendaarinen tanssilava. Kuuluisaksi sen teki Irwin Goodmanin renkutus Lievestuoreen Liisa. Kisapursi oli alunperin proomu, jonka päälle oli rakennettu tanssilava. Sitä hinattiin moottoriveneellä. Neitsytmatkallaan alus kuitenkin oli kaatua miesten hyökätessä  hakemaan naisia. Niinpä pursi ankkuroitiin kiinteästi rantaan tuohon kallion alle . Lavaa laajennettiin myöhemmin.

Aidatulla huvialueella oli myös puurakenteinen Kisan hyppyrimäki. Puikkonen, Pöllänen, Ijäs, Åkerman jne., jos muistan oikein, olivat niitä huimapäitä, jotka mäessä kisailivat. Tässä puretun mäen jämä.

Tähän kuntoon pääsi Kisapursikin. Tokkopa enää löytyy tätäkään raatoa. (Lainakuva)

Löytyi sentään rautainen aidan pidike. Huvialuetta metsässä kiertävä verkkoaita houkutteli livahtamaan pummilla sisään jostain verkon alta tai yli. Tähän kyllästyneenä järjestäjät tervasivat aidan. Muistan erään liikuttuneessa tilassa ja vaaleassa kesäpuvussa säästöliikettä harrastaneen kaverin. Tuli pukuun ruutukuvio.

Kolmannelle luokalle vaihdoin kotimme viereen Punaiselle koululle, jossa tänään toimii kylän kirjasto.

Tuolla yläkerrassa asui Pölläsen Veke, joka oli pari vuotta luokkakaverini ja naapurin poikana muutenkin monessa mukana. Yhdessä käytettiin ensimmäiset kiljutkin. Veke oli varsinainen persoona, yksinäinen tiensä kulkija, mutta ahkera ja taitava ammatissaan metallimiehenä. Veken elämä päättyi Thaimaan tsunamin alle.

Koulun vieressä on nyt jo autioitunut Siirtolan maatalo. Nurkkalan jälkeen maito haettiin täältä. Siirtolan isäntä näki kuinka tykkäsin eläimistä, varsinkin niiden poikasista. Kerran hän lupasi minulle omaksi sian porsaan, kun sitä aina niin ihailin. Ei antaneet vanhemmat tuoda kerrostaloon kaveriksi. Miksi?

Tällä alueella, aivan kotini vieressä, oli Laitisen saha ja sen kymmenet lautataapelit. Niiden lomitse kulki myös kapeat raiteet, joita pitkin lautavaunuja työnnettiin. Sepä olikin pikkupojille varsinainen seikkailumaa. Porukan pomona hääri Laitisen Rami, sahanomistajan poika. Siksi  kai siellä saimme touhuta. Niin olivat vaarallisia leikkejä, etten itse sinne ketään päästäisi. Vekeltä paloi kerran käsi sairaalakuntoon, muuten säilyimme vammoitta, mitä suuresti ihmettelen. Paloihan se sitten koko sahakin. Ei onneksi meidän leikeistämme.

Lievestuoreen yhteiskoulu ja lukio, nykyinen Laurinkylän yläkoulu. Vanha jumppasali koulun oikeassa päädyssä on kai homehtunut ja purettu pois. Sen on korvannut uusi juhlasali-palloiluhalli. Siinä meni kahdeksan vuotta elämää. Olisi varmaan pitänyt panostaa enemmän opiskeluun kuin kolttosiin. Isä oli opiskellut lisää ja oli tämän talon äidinkielenlehtori. Hän kertoi minulle joskus myöhemmin, ettei ollut aina viitsinyt antaa kotona palautetta kaikista  niistä tekemisistäni, joista jotkut opettajat valittivat. "Ei muittenkaan vanhemmille ollut niin suoraa valituskanavaa." Eikä ollut Vilmaa, onneksi. Reilu mies oli hän.

Palataanpa vielä aivan kylän länsipäähän Kelkkamäen hautausmaalle. Tämän haudan asukas on ollut usein muistoissani. Helmeri oli lukioaikainen luokkatoveri. Viimeistä edellisenä keväänä ennen kirjoituksia Saarilammen pojat lähtivät vesille kohtalokkain seurauksin. Helmer hukkui ja me luokkakaverit olimme saattamassa häntä viimeiselle matkalleen. Hauska mies ja hyvä kaveri.

 Tuossa sankarihaudalla olin nuorena reserviläisenä kunniavartiossa.

Kilometri kodistani itään on Hohonjoki. Sinne piti päästä  keväisin haavistelemaan eli pyytämään kutukalaa jäykällä katiskaverkkohaavilla. Kävi siellä ihan aikuisiakin, ainakin Toukosen Ensio ja Tammisen Ville.

Tämä kuva on Purukalliolta, Kallaanlahden perukoilta. Kävin siellä kuvausretkeni viimeisenä kohteena koulu- ja armeijakaverini Jalkasen Jompan kanssa. Tuossa kalliohalkeamassa on pidetty ikiajat tulia niin juhannuksena kuin muulloinkin.

Edesmennyt isäni toimitti ja julkaisi eläköidyttyään  ansiokkaan kotiseutukirjan "Valoja Lievestuoreen rannoilta" (julkaisuvuosi 1996).  Sen kannessa nuori miehenalku tuijottelee tuleen yläkuvan nuotiopaikalla Purukalliolla. Kyseessä on rapuretki, kenties vuonna 1957 ja tuo poika, sehän olen minä itse.

Niin paljon olisi kuvia, niin paljon kumpuaa muistoja. Tämä riittäköön näin blogi-tarinointiin. 

Lievestuore, kotikyläni. Osa I

Takaisin juurille. Monta vuotta on pitänyt, nyt sen tein.

Lievestuore on pienehkö taajama Laukaan kunnan etelärajalla, Jyväskylä-Pieksämäki-radan varrella.
Muinaiset esi-isämme saapuivat paikalle metsästelemään ja kaskeamaan. Myöhemmin alueelle syntyi pysyvää asutusta elinkeinonaan maanviljely. Kylän elämä muuttui oleellisesti 1927, kun Rafael Haarla perusti sinne selluloosatehtaan.

Kirjoitanko paikka- vai aikajärjestyksessä, siinäpä kysymys. Kuvat otin järjestyksessä edeten Kelkkamäestä Purukalliolle. Tarinat päätin kuitenkin kirjoittaa aikajärjestyksessä kuvien sytyttämän tajunnanvirran mukaan. Jos kaikki muistamani ei pidä aivan kutiaan, annettakoon se anteeksi. Onhan aikaakin jo hiukan kulunut (64v). Aiheet sijoittuvat suht' taajama-alueelle. Retket Hyyppäälle, Hohonjoelle ja Lievestuoreenjärvelle saakoot tilaisuutensa myöhemmin.

Oma elämäni liepeeläisenä alkoi 1952, kun nuori opettajapariskunta muutti  muutaman kuukauden ikäisen esikoisensa kanssa paikkakunnalle. Muuttoon "syypäänä" oli isäni armeijakaveri Kalle Jalkanen, joka oli tiedottanut vanhemmilleni Lievestuoreella auenneista kansakoulunopettajan viroista.

Ensimmäinen kotimme oli tässä vanhassa opettaja-asuntolassa. Rivitalossa oli neljä asuntoa. Ajan käytännön mukaan asuntoon kuului myös kasvimaa, joka oli tuossa oikealla hoidetun nurmikon paikalla. Hyväkuntoiselta talo näyttää vielä nykyäänkin.

Vain sadan metrin päässä oli Lievestuoreenjärvi ja uimarantamme, jossa huulet sinisinä päivät mulskittiin. Järvi toki on vieläkin paikallaan, mutta hiekkarannan on vallannut tiukka kaislikko. Rantaa on sentään vast'ikään vesottu.

Hiekan vieressä vasemmalla on silokallio, Koulunkallio nimeltään. Sen vedentäyttämiin poteroihin heitettiin onkikalat odottamaan kotiinlähtöä.

Oikealla pienen matkan päässä oli Laitisen saha, jonne raamiin sahattavaksi menevät puut odottivat tukkilautoissa sahan rannassa. Eivät odota enää.

Muutaman vuoden kuluttua 1955 rakennettiin ensimmäisen kotitalomme lähelle uusi opettaja-asuntola, jonne mekin muutimme. Taisi olla Paula-sisko jo matkassa. Meidän ikkunamme olivat tuossa keskellä ylhäällä kolme kappaletta. Talo oli kait ajan mukaan hieno. Asuntoja oli kahdeksalle perheelle, vesi kulki putkia pitkin niin sisään kuin uloskin, oli keskuslämmitys. Mutta suihkuja oli vain yksi, sekin saunalla alakerrassa. Ei kylvetty joka päivä eikä kyllä vaihdettu kalsareitakaan. Lämmitys hoidettiin vuoroviikoin mättämällä metrisiä halkoja pannu-uuniin päivin öin. Silloin ok, mutta ei taitaisi nykyasukkaat enää moiseen ryhtyä.

Vanhan opettaja-asuntolan ja sahan väliin jäi omakotialue. Nykyisin useimmat taloista olisivat kai vain mökkejä. Asukkaat olivat niin tehtaan kuin sahankin työläisiä. Tie päättyi Koukon rantaan. Kovin on umpeen kasvanut tämäkin. Tässä oli laiturissa Moilasen Oton katettu moottorivene, jota paskahuusiksi kutsuttiin. Ulkonäöllä oli osuutta asiaan.

Missä on  Koukon talo? Hanski oli perheen nuorin poika ja koulukaverini. Hanskin lempiruokaa oli talkkuna piimään sekoitettuna. Kun Keski-Suomessa alkoi 1961 näkyä telkkari, hankittiin Koukoille vastaanotin. Siellä sitä istuttiin  koko naapurusto tuolirivissä, kuten elokuvissa, kun omaa telkkaria ei vielä ollut.

Tässä kaikki, mitä Koukon huushollista on jäljellä.

Joskus tv:n katselun kestäessä ehti tulla pimeä. Kun pimeä pelotti, en uskaltanut kulkea tätä parin sadan metrin kujaa kotiin. Onneksi Hanskin isoveli Mara lähti saattamaan. Kiitos siitä! Mara oli kylän pärinäpoikia ja hänellä oli Jawa Sixteen ja vieläpä pikakaasulla. Pikkupojat katselivat ylöspäin.

Ei ole Otonkaan tuvasta paljoa jäljellä.

Kouluni aloitin päivähoidollisista syistä jo kuusivuotiaana äitini luokalla kylän toisessa päässä olleella Kallion koululla, jota tuolloin Uudeksi kouluksi kutsuttiin. Nostalgiakuvaus myöhästyi muutaman kuukauden. Tarpeettomaksi jäänyt kivirakenteinen koulu on purettu. Sääli. Missäs nyt Maneruksen Jukan Mantsuria harjoittelee?

Koulun lähellä oli Välipakan leipomo. Leipurin Sirkka oli luokallani.

Koulutien risteyksessä sijaitsee vieläkin Lievestuoreen työväentalo. TULlilainen urheiluseura Toive harjoitteli täällä ja myöhemmin koulujen saleissa, kun sellaisia aikanaan rakennettiin. Vieressä oli myös punttisali vai oliko painikämppä?

Kylälle vievä tie ylittää tässä radan, nykyisin siltaa pitkin. Aiemmin tie kulki ylikäytävää pitkin tuosta alapuolelta. Muistan kuorma-auton kolaroineen tässä junan kanssa.

Näkymä sillalta länteen Jyväskylän suuntaan. Tuossa suoralla törmäsivät 1962 lättähattu ja tavarajuna. Yksi kuoli ja kaksikymmenta loukkaantui.

Silloin junat näyttivät tältä. (Lainakuva)

Sillan toisella puolen oli Tammenojan leipomo. Tämän leipomon poika Tapsa oli myös luokkakaverini alaluokilla. Useammankin kerran pääsin Tapsan kaverina maistamaan tuoreita munkkipossuja. Totta vai harhaa, mutta mielestäni en ole ikinä missään syönyt niin hyviä possuja. Myöhemmin tiloissa leipoi Simo Salminen ja yrityksen nimi oli Simon pakari. Kyllä Tammenojan Esteri osasi possunpaiston paremmin.

Koulumatka oli pari kilometriä läpi kylän. Silloin oli talvisin kylänraitilla vielä irtokoiria, jotka saattovat ärhennellä pienelle pyöräilijälle. Pahin pelko oli kuitenkin Lempo, kaveri, jota en vieläkään muistele lämmöllä.

Lievestuoreen asema on siirretty nykyiselle paikalleen Humaljoelta, Karjalan kannakselta 1930. Sen on suunnitellut arkkitehti Thure Hellström. Murkkuikäisenä  illanvietto kylillä päättyi usein kymppijunan katselmukseen. Kuka tuli Jyväskylästä ja missä kunnossa? Nykyisin asema on yksityiskotina ja junat porhaltavat Lievestuoreen ohi täyttä vauhtia. Mainittakoon, että tuolloin ei vielä ollut 9-tietä ja matka Jyväskylään maanteitse oli tehtävä kiertäen hiekkatietä Vihtasillan kautta. Eipä ollut ihmisillä juuri autojakaan.

Ajatusleikkiä: Jos kaikille Suomen lakkautetuille asemille palautettaisiin vanha miehitys, korjaantuisi työttömyysluvut melkoisesti. Ei aika entinen koskaan enää palaa! (Lainakuva)

Asemantien kulmassa oli Keskimaan liiketila. S-marketiksi sitä nykyään kutsuttaisiin. Sen myymälänhoitaja Antti Saloranta oli kylän suuruuksia.

Toisessa kulmassa on Hotelli Humina. Talo on rakennettu 1935 uuden tehtaan tarpeita varten. Kouluaikanani siinä oli ainakin baari, jossa pääsi pelaamaan flipperiä.

Huminaa vastapäätä on Säästöpankin talo. Talossa oli myös apteekki. Säästöpankki on haihtunut pois, jos varmaan apteekkikin.

Neljännessä kulmassa on Osuuspankin talo ja arvaat varmaan, tietysti tyhjänä.

Keskellä kylää sijaitsi Kisala, urheiluseura Kisan (SVUL) kesäaikaan  pitämä kioski (Lainakuva). Sieltä sai höyrymakkaroita (Suomi) ja vähän vanhempana irtotupakoita, kun rahat ei koskaan riittäneet edes Sippi-Bostoniin. Kioskin takana oli urheilukenttä, jossa Raatikaisen Taako ja muut kisalaiset löivät ansiokkaasti pesäpalloa. Takana puistikossa tuolloin vielä hevoskärryin kiertävät mustalaiset pitivät leiriään. Samaa harrastivat tilipäivinään myös monet työmiehet runsain juomin varustautuneina. Ja sitä juomaahan kipattiin aina tajunnan rajan yli. Nyt ajateltuna, hurjaa touhua.

Nykykeskustaa. Taloja, joita ei silloin ollut. Poissa ovat vasemmalta sivulta Kirja-Hilman puutalo ja Hepo-ojan sekatavarakauppa. Hepo-ojan tytär Seija hellusti itsensä nopeuslaskija Häkä-Häkkisen kanssa ja kylällä nähtiin jopa oikea urheiluauto. Oikealla taisi olla pelkkää niittyä.

Kotimatka jatkuu, edessä oli Huuskan baari ja tekstiili, takana Nikitinin sekatavarakauppa. Nykyisin jotain muuta. Nikitinin tytär Oili sai naimisiin mentyään nimen Tanninen. Hän on menestynyt kuvataiteilija ja lastenkirjailija. Miehensä on legendaarinen radioääni, ulkomaankirjeenvaihtaja Aarne Tanninen. Nikitinin poika Leo jatkoi isänsä liiketoimia, tosin huonosti menestyen.

Pakko mainita, että vastapäätä sijaitsi pienen pieni elintarvikekauppa Mönkkösen Selman puoti. Sieltä haettiin, kielloista huolimatta, välipalaa keskikouluun ja lukioon. Rakennusta ei enää ole.

Adventtiseurakunta on korvannut P.E.Hintikan Siirtomaatavarakaupan. Ostin sieltä säästöilläni hula-hula-vanteen. Tuossa oven vasemmanpuoleisessa ikkunassa nyökytteli jouluisin joulupukki.

Vasemmalla oli Porkan parturi-kampaamo, oikealla Iitan paja, TB-asema, etuoikealla Pesolan maatalo, jossa nykyisin kokoontuu helluntaiväki ja keskellä koivujen seassa sijaitsi Nurkkalan maatalo. Sieltä meillekin haettiin tinkimaito, päivittäinen kolmelitrainen maitohinkillinen. Nurkkalan Onni oli hurja isäntä, lupasi ampua haulikolla suoloja persiisiin, kun oltiin hernepellossa varkaissa.
Mäki on Nurkkalan mäki. Tosin tienrakentajat ovat sittemmin harrastaneet matalaa profiilia.

Ennen kotitien haaraa on seurakuntatalo, jonka salissa hoidettiin kirkolliset menot. Nykyisin on uusi kirkkorakennus aivan vieressä. Auvo Telkki kastoi siskojani. Kirsikin oli sittemmin syntynyt.

Naapurissamme oli lääkäritalo. Tuo kuutio-osa on lääkäriperheen asuntoa ja matalassa siivessä pidettiin vastaanottoa. Pisimmän palveluksen niin kunnanlääkärinä kuin yksityisestikin suoritti varmaan legendaarinen Liisa Hyvärinen. Vanhemmat poikansa Lauri ja Antti olivat luokkatovereitani lukioaikaan. Niin, ja olihan siellä ilmeisesti lääkäriharjoittelijana nykyinen arkkiatri Risto Pelkonen. Sain häneltä jotain sulfaa tai penisilliiniä ja siitä rajun allergisen reaktion. Onneksi asuttiin niin lähellä ja uusi hoito päälle. Se onkin tähänastisen elämäni ainut allerginen reaktio. Mikä lie?

Nyt ei kylällä ole lääkäripalveluita ja tämäkin talo on mittavassa remontissa. Jokohan joku on ostanut sen omakseen?

Taitaa olla aika lopetella tämä osa I. Mielenkiintoista ja mukavaa on ollut tämä muistelu.