Alvojälvelle minua ajoi siellä syksyllä tehdyt majavahavainnot. Löytyisikö lättähännistä mitään näyttöä? Ei löytynyt pesäkekoa eikä paljon muutakaan, mutta jotain silti. Tämän käsivarren paksuisen haavan on varmuudella kaatanut majava. Kaato on vaaleasta leikkuujäljestään päätellen viimesyksyinen. Miksiköhän puu ei ole kelvannut? Puolet rannoista jäi toki tutkimatta.
Jos ei ollut lunta, oli kuitenkin komeita jäisiä kalliorinteitä. Tänä talvena maa on ollut niin vettä täynnä, että tällaisia valumajäätiköitä kuin myös vaakatasossa olevia on runsaasti.
Kovin paljon ei näkynyt eläväisiä, mutta näiden jättämiä elämän jälkiä kyllä. Tässä palokärjen ruoka-aitta.
Tämänkään kuvan perusteella ei uskoisi, että on helmikuu. Sammalsuon korpea.
Kuusen latvaan lehahti lintu, joka mielestäni muistutti närheä. Vastavalossa en nähnyt värejä ja osa linnustakin jäi oksan peittoon. Aluksi lintu naureskeli kuin harakka, sitten se raakkui kuin korppi. Hetken imitaattorina taiteiltuaan se päätyi rääkäisemään närhen lailla. Lähistöltä vastasi heti toinen rääkäisten. Onko tällainen lauleskelu kenties närhen kosiolaulua? En ole moista ennen kuullut. Kuvaa hieman valaistuani näkyy jo selvästi närhen värit.
Sammalsuonkalliolla risteili lumessa metsäkauriin jälkiä. Oli vanhempia ja oli uudempia. Epäilen kauriin väistäneen minua, koskapa tuoreimmat jäljet vetisessä hangessa olivat aivan sulamattomia eli suurentumattomia. Jäljen koko oli yhtä kuin meikäläisen etu- ja keskisormen leveys.
Metsästä palasin takaisin joen rantaan, jossa koskikara jo odottelikin parhaalla poseerauspaikalla. Sain parhaat karakuvani koskaan. Hänet on jossain rengastettukin.
Joen suun sulan reunalla Villähteen Kukkasessa seisoskeli jo joukko muuttolintuja eli harmaalokkeja. Olemattoman talven jälkeen on kevätkin aikaisessa.
