Retkeilyä: Kalliovuori sekä Vuoreisenvuori

Mökkiviikkoon kuului syystöiden ohella retkeilyä. Alkuviikosta käväisin Säyneisenvuorella ja perjantaina ystäväni Anssin saavuttua vuori valloitettiin uudelleen. Suuresta valloituksesta ei toki ollut kyse, mutta maisemat Konnevedelle ovat sitä luokkaa, että kannattaa käydä. Lähes kaikki, minkä näet, voi kohta olla Etelä-Konneveden kansallispuistoa.

Näkymä Säyneisenvuorelta itään

 Lauantaina valloitettavana olivat Kalliovuori Säkinmäen ja Pirttimäen välillä sekä Vuoreisenvuori liki Konneveden, Rautalammin ja Hankasalmen rajojen risteystä.

Liekö Kalliovuori esi-isiemme Lego-leikkejä? Käsintehdyltä ainakin vaikutti.  Autolla pääsimme alle kilometrin päähän vuorenpeikon luolasta. Kapuamista silti riitti. Voi se kääpä olla punertavakin, näemmä.

 Jalkoihinsa oli syytä katsella, märkä sammal ja jäkälä oli liukasta kengän alla. Koskaan ei voinut tietää, missä repeää pohjaton kuilu maan uumeniin.

Yläkuva on kalliorepeämäluola ylhäältä. Alla erillinen laaja-alainen luola kalliopaaden alla. Sijaa uskon muinaisten lappalaisten ja metsämiesten pitäneen yöpaikkanaan. Kuivat keloklapit olivat vieläkin valmiina.

Seuralaiseni Anssi tutki valojensa kanssa itse luolaa. Se oli Y-kirjaimen muotoinen, ja sen haarat olivat hyvinkin jopa kymmenmetrisiä. Mielikuvituksen laukatessa paikalla vilisivät niin esi-isät kuin metsäpedotkin.
Luolan suulla sijaitsi geokätkö ja retken kunniaksi päätin minäkin liittyä kätköjen etsijöiden jaloon joukkoon. Anssi on jo vanha tekijä.

Jos sumuisessa, kosteassa kelissä ei suojaa optiikkaansa, voi kuvista tulla vahingossa jännittävän utuisia.

Toinen kohde oli Vuoreisenvuori hieman pohjoisempana. Metsäautoteitä päästiin taas kohtuullisen lähelle kohdetta. Fyysistä rasitetta tuli joka tapauksessa ihan riittämiin, sillä maasto vuoren alapuolella oli aika ryteikköistä ja kiivettävääkin jäi.

Vuoren laki oli koskematonta erämaaluontoa.  Vain metsäpalon muinaiset jäljet kelokantojen kyljissä kertoivat joskus jotain tapahtuneen. Kun kerran kiivettiin ylös, piti myöskin päästä alas. Reitinvalinta ei ollut aivan yksinkertaista. Hyvin sieltä pois selvittiin.

Linnut Konneveden mökkireissulta

Nyt olen saanut  kuvatuksi närhen sinisen siipipeilin . Sehän se on ollut tavoitteena jo pitemmän aikaa. Samalla onnistuin tavoittamaan joukon muitakin lintuja.

Viikko 43 meni mökillä Konneveden rannalla. Ohjelmassa oli viimeiset syystyöt, oheen mahtui retkeilyä sekä valokuvausta. Lintuja houkutellakseni laitoin pihalle muutaman ruokintapaikan ja kuvausta varten virittelin kuistille suojan naamioverkosta. Sen kätköstä onnistuinkin jonkun lintukuvan nappaamaan.

Närhi on erittäin varovainen lintu. Kameranlinssi  ei saanut hievahtaakaan, muuten närhi häipyi ja rääkyi varoitusäänen kaverilleen mennessään. Nälkä ja ahneus kuitenkin pakottivat  sen apajille aina uudestaan. Tällaisesta lähikuvasta pääsee näkemään, miten upean värikäs lintu on.

Tässä se sininen siipipeili on. Mielestäni kannatti olla kärsivällinen ja nähdä vaivaa. Seuraavaksi yritän parantaa kuvan tarkkuutta. Sanottakoon, että koko viikon oli enempi tai vähenpi tuhnuista ja hämärää keliä.

Ilmeisesti syksyn viimeiset joutsenet. Tämä pari asusteli rantamaisemissa koko kesän. Kyseessä oli varmaan pesimättömät edelliskesäiset poikaset. Viikonlopulla niitä ei enää näkynyt.

Kun laitoin saavuttuani maanantaina eväät tarjolle, tuli paikalle välittömästi tali- ja sinitiaiset. Parin päivän kuluttua saapui punatulkkupari ja loppuviikolla punatulkkuja oli jo useita.

Perjantaina talipötkö houkutteli paikalle harmaapäätikan. Olin mökille ajellessani n.7 kilometrin päässä nähnyt yhden ja mielessäni toivoin myös sen  saapuvan kuvattavaksi. Joskus toiveet vaan toteutuvat. Enpä ole nähnyt koskaan aiemmin tätä tikkaa näin läheltä. Miksi etsiä eksoottisia lintuja ulkomailta?

Koska lintu on näin hieno, saakoon se blogiini myös toisen kuvan.

Kauppareissulla totesin koskikarojen muuton alkaneen. Tämä yksilö sukelteli Siikakoskella, jossa niitä asustelee talvisin muutama kymmen.

Kaikenkaikkiaan olen enemmän kuin tyytyväinen viikon kuvauksiin. Lisäksi kameran ohi lenteli ainakin parvi pyrstö- ja hömötiaisia, muutama korppi, harakka, telkkä sekä käpytikka.

Konneveden rantamilla

Vaihdoin kiukaanluukun mökin saunaan ja siivosin halkopinon pohjat. Näitä viimeisiä syystöitä vielä tällä viikolla. Hiukan töitä ja hiukan hupia, näin ajattelin. Otin kameran ja läksin kiipeämään Säyneisen vuorelle.

Suosalo ja Kalajanvuori

Laelta aukeaa näkymät niin itään kuin pohjoiseenkin. Vesi on Etelä-Konnevettä, ja kuvissa olevat maisemat sijoittuvat todennäköisesti perustettavan uuden Etelä- Konneveden kansallispuiston alueelle. Mukana on niin saaria kuin mannertakin. Kalajanvuori lienee yksi puiston merkittävimmistä kohteista.

Säyneisenvuorelta pohjoiseen

Tänään 22.10. näyttää vielä näin lumiselta. Huomenna kai sitten taas lämpenee ja sataa ja lumet saa vielä mennä. Talvi tulkoon myöhemmin.

Muinaisen metsäpalon jälkiä

Laskeuduin vuorelta ja ryhdyin kiertämään vuosia sitten metsitettyä peltoa. Tuoreet hirven jäljet houkuttivat naakimaan hirveä, kuten Peltsi Lapissa (TV-ohjelma). Jäljet painuivat tiukempaan taimikkoon, mutta minä kiertelin helpompaa reittiä. Matkan päästä  reittimme lienee risteytyivät. Hirvi oli ehtinyt ennemmin ja ottanut jälkien mukaan kiihdytyslähdön minut kuultuaan. Itse en saanut kaverista minkäänlaista näkö- tai äänihavaintoa, vain jäljet. Liikkeellä oli ollut myös metsäjänis, kettu, minkki ja metsämyyrät.

Muurahaiset talviasemissaan

Mitähän muurahaiset puuhailevat talvikaudella. Suurin osa pesästä sijaitsee maan alla ja näin kai lämmöt asunnossa pysyvät plussan puolella. Saattaapi siellä olla suht hiljaista.

Muikun troolausta

Näin kehitys kehittyy. Penskana ollessa, ja siitä on jo viisikymmentä vuotta, muikut pyydettiin nuotalla. Siihen tarvittiin kaksi soutuvenettä ja miehistö. Aikamoinen noituminen kaikui järvellä, kun Sistilän Kusti komensi poikiaan airoissa. Ilolla seuraan muikunkalastusta. Kalaahan pitää tulla, jotta tuollaisen aluksen hankinta ja käyttö kannattaa. Muikku onkin kala, jonka kannat vain paranevat pyynnin ansiosta.

Hännänniemen ja Suosalon rantaa 

Jääkausi on veistänyt Etelä-Konneveden rannat jyhkeiksi. Suosalosta itään ovat Kaituri, Tuohisalo, Murtosaari ja Kodanovinen. Järven itärannalle laskee lyhyt soutuveneellä kuljettava puro Kalajanjärvestä. Tämän takaa nousee sitten Kalajanvuori. Nämä kaikki Suosaloa ja Kalajanvuorta lukuunottamatta jäävät kuvissa näkymättömiin. Etelä-Konnevettä on verrattu Inarinjärveen. Voin yhtyä näkemykseen, syvyyttä, veden kirkkautta ja kalliorantoja riittää.

Jaakonsaaret

Jos ei keli huomenna vallan kauheaksi mene, on uuden retken vuoro

Selvitys Etelä-Konneveden kansallispuiston ...
www.metsa.fi › Ajankohtaista › Tiedotteet 2013‎

Päiväretki Tiilikankaalle

"Iso-Tiilijärvi on pieni oligotrofinen järvi ensimmäisellä Salpausselällä Hollolassa. Se sijaitsee Tiirismaan luonnonsuojelualueella Tiilikankaan ja Tiilijärvenasutuskeskusten pohjoispuolella ja rajoittuu Rätäksuon alueeseen lännessä ja Soisalmensuohon kaakossa. Järven pohjoisrannalla on Tiirismäki, jonka laella onTiirismaan radio- ja tv-masto.

Järvi on alin kolmen Tiilijärven ketjussa: etelästä siihen laskevat Vähä-Tiilijärvi ja Keski-Tiilijärvi.

Iso-Tiilijärven vesi on poikkeuksellisen kirkasta niukkaravinteisuutensa vuoksi. Näkösyvyys on useita metrejä. Järven suurin syvyys on 15 metriä järven luoteispäässä." Näin kertoo Wikipedia.

Iso-Tiilijärvi

Kaunis syyspäivä sai meidät liikkeelle ja teimme retken Hollolan Tiilijärville. Kiersimme ne kaikki kolme ja matkaa kertyi kenties kymmenisen kilometriä. Cara ja Cheri jaksoivat matkan hyvin, mitä nyt pienempää vähän avustettiin.

Vieläkin on syksyn värejä

Pitkospuut

Taivalta tehtiin mahtavilla latupohjilla, mökkiteillä, metsäpoluilla ja pitkospuilla

Pirunpeltoa vai muinaisrantaa?

 Salpakangas on osa Salpausselkää ja jääkauden jäljet näkyvät monin tavoin. Taitaa järvet, joita keskisuomalainen paremmin lammiksi kutsuisi, olla muinaisia suppia. Tulevia tai poistuvia puroja en havainnut.
Varsinkin Iso-Tiilijärven vesi oli uskomattoman kirkasta. Lahden urheilusukeltajat käyvät alueella uiskentelemassa.

Näkyvyys on varmaan useita metrejä

Näkemiin. Tänne palataan heti ensi talvena hiihtelemään.

Uusia vieraita

Aurinkoinen lämmin sää, vai mikä, toi tänään ruokavieraita runsain joukoin. Lajejakin oli normaalia enemmän. Laitoin syöttölaatikkoon uudet jalat kovasta muoviputkesta. Eipä oravan kynnet silti lipsuneet. Pienennetyt jyväaukot säätelevät nyt ruuan tuloa sopivasti, eikä linnut mahdu enää lootan sisään.

Sini- ja talitintti rasvapallojen kimpussa

Talipallot tuntuvat olevan aika monelle mieluista evästä.

Omenat houkuttelivat viimein mustarastaan paikalle

Metsä on nyt täynnä erilaisia rastaita. Lähitalojen marja-aroniat vetävät niitä puoleensa.

Maistuipa omena tikallekin

Pikkuvarpunen vaikuttaa toistaiseksi aika aralta

Samoin harvoin näyttäytyvä töyhtötiainen

Paikalla on nyt nähty myös rusakko ja norjalaismallinen kissa. Liekö jälkimmäinen tullut saalistamaan, kun lymyili niin matalana kuusen oksien alla.

Tikkametsä

Birdlifen lintumiehet ovat pitäneet kait jo vuosia talvista lintujenruokintapaikkaa Nastolan Alvo- ja Pikku-kukkasjärven yhdistävän Kukkasjoen pohjoisrannan metsikössä. Löysin sinne tieni viime talvena minäkin. Metsä on sekametsää, pääasiassa aika tiukkaa  kuusikkoa. Seassa seisoo paljon pökkelöitä, jotka sitten ovatkin koloja täynnä. Koloja löytyy myös elävistä jättiläismäisistä haavosita. Voisi olettaa metsästä löytyvän liito-oravia. Lintumiehillä on havaintoja kaikista suomalaisista tikoista.  Itse kuvasin mennä talvena käpy- ja harmaapäätikan sekä palokärjen. Syömässä käyvät myös kaikki etelän tiaiset sekä puukiipijä.

Kukkasjoki

 Tein tänään retken Tikkametsään. Lintujen ruokintaa ei ole vielä aloitettu. Itse vein hieman auringonkukan siemeniä ja pähkinärouhetta. Metsä oli hiljainen ja joki virtasi syksyisenä ja runsasvetisenä. Kahden tunnin vierailulla näin ainoastaan yhden talitiaisen ja kuulin jostain kauempaa käpytikan ja närhen ääntelyä. Tuntui ihmeelliseltä verrattuna talviseen vilskeeseen.

Aiemmin syksyllä löysin sudulta hyvän suppilovahveromättään. Sato oli uusiutunut ja keräsin puolitoista kiloa näitä syksyn herkkuja.

Talvella uskon lintuelon palaavan. Perästä kuuluu.

Ystävät

Se tavallinen tarina: lapset eivät voi vastustaa pieniä koiranpentuja, mutta aikaa myöten tapahtuu sitten niin, että koiranpito nuoren ihmisen muuttuvissa elämäntilanteissa käy mahdottomaksi. Näin meidänkin kahden vanhemman aikuisen perheeseen on saatu koiria. Yhtäkään ei ollut aikomus hankkia, yhdestäkään ei enää haluttaisi luopua.

CARA

Ensin saapui kääpiöpinserityttö Cara. Cara on maailman kiltein ja mukavin koira. Painoa hänellä on vain 2,5 kg ja siinäkin on muutama sata grammaa liikaa. Valitettavasti Cara on syntymävammainen. Hänellä on niin suuri perna, ettei se meinaa mahtua sisuksiin. Tästä oletettavasti on seurannut jo pari läheltäpiti-sairastamista. Cara on vielä ns. lajia petit eli normaalia kääpiöpinseriä pienempi. Tässä kohtaa syyttävä sormeni osoittaa tiukasti rodunjalostajiin, jotka kaupallisista syistä tavoittelevat aina vaan pienempiä yksilöitä.

CHERI

 Kun Cara tuli jouluksi 2011, niin Cheri tuli sitten juhannukseksi 2012. Cheri on hieman kookkaampi 2,9kg kuin Cara. Hän on aika vakavamielinen vastuunkantaja, kun taas Cara on enempi haaveilevaa taivaanrannanmaalarityyppiä. Cheri on aina valppaana oltiin sitten kotona tai maastossa. Äitiys tunnetusti kasvattaa vastuuta. Cheri onkin tehnyt jo yhdet pennut
Päiväohjelmaan kuuluu viiden kilometrin lenkki niin aamulla kuin illansuussakin. Isännän lounaan jälkeen vetäistään yhteiset päikkärit saman peiton alla.

CAPO; CHERI ja CARA

 Tässä kuvassa mukana on poikakoira Capo, joka alunperin kuului samaan perheeseen. Hän käy meillä välillä hoitokylässä. Capo on porukan nuorin ja ehkä siksi vallattomin. Kukaan koiristamme ei ole sukua keskenään.

Seuraavat kuvat ovat aamulenkkimme varrelta. Ne on otettu muutama viikko sitten, mutta koska eilen aamulla oli aivan samanlaista, niin menkööt.

Nastolanharjua, joka on osa Salpausselkää

Caran hyppynäyte. Hyppyä harjoitellaan joka aamu. Joskus vielä osuu tarkennuskin kohdalleen.

Kotimetsä

Cheri mustikassa. Vielä tänä aamuna syötiin muutama kourallinen. Ovat jo aika vetisiä.

                                                                                                                                                                                                                           

Yksityiskohtia

Syöttöpaikan elämä näyttää vakiintuneen. Päivittäisiä ruokailijoita ovat oravat, tali-, sini- ja hömötiaiset, käpytikka sekä viherpeipot. Maasto, vuodenaika ja ravinnon laatu (auringonkukan siemenet, pähkinärouhe ja talipallot) valkannevat vieraat. Toin tänään omenoita. Luulisi ainakin rastaille maistuvan. Myöhemmin lisään  tarjoiluun kauran. Pikkuvarpunenkin on nyt nähty vaan en saanut kuvauslupaa. Tähänastinen kokonaissaldo on oravat ja kolmetoista lintulajia.
Suunnitelmissa on siirtää ruokinta-automaattia kauemmaksi puista ja laittaa jalkoihin muoviputkikuoret. Näin siksi, että oravat ovat aivan liian ahneita. Eräs täkäläinen kuvaaja kutsui kurrea pörröhäntaiseksi rotaksi. Hän oli suivaantunut syöttämiensä oravien tekemistä tihutöistä talonsa ullakolla.
Aiemmin kerroin halustani saada kuvata närhen upeita värejä. Kun en ole närheä lähempää tavannut, innostuin kaivelemaan yksityiskohtia muista elukoista. Tunnistatko?