Iin Wanha Hamina

Taannoiselta ruskaretkeltä palatessani hain Kemistä matkaseurakseni Helenan, joka oli ollut sukuloimassa siskonsa tykönä. Hänen vihjeestään koukkasimme Iin Wanhaan Haminaan, josta en ennen ollut edes tietoinen.

Iin Wanha Hamina on ollut jo 1300-luvulla satama ja markkina-alue. Haminasta tuli 1500-luvulla Kustaa Vaasan määräyksestä Kemin, Tornion ja Oulun rinnalle virallinen kauppapaikka.

Haminassa asui vakinaisesti kymmeniä kauppiaita, mutta markkina-aikoihin sinne kerääntyi myyjiä Oulusta, Tukholmasta, Sigtunasta, Vienan Kemistä ja Karjalasta. 1800-luvulla tiiviisti rakennettuun Haminaan tuli jopa 2000 markkinavierasta.

Pääasialliset kauppatavarat ovat vuosisatojen ajan olleet
lohi, terva ja turkikset.

Iin Wanha Hamina on muuttunut vuosisatojen ajan, mutta säilyttänyt oman historiallisen leimansa. Haminan Iijoen rannalla olevan kahden kadun Alakadun ja Yläkadun molemmin puolin olevat talot ovat pääosin vuosisatoja vanhoja, kunnostettuja rakennuksia. Tyypillistä on, että nämä ovat vieri vieressä jopa toisissaan kiinni.

Tässä alueen monista opastauluista ensimmäinen. Ota oikeanpuoleisesta laatikosta alueen karttavihkonen, joka sisältää runsaasti historiallista tietoa. Kuvani ovat napsittu Ylä- ja Alakadun varrelta turistityyliin, eivätkä näin liity tarkalleen näihin tarinoihin.

Hallinnolliseksi pitäjäksi Ii muodostettiin vuonna 1445. Tähän Suur-Iihin eli Iin hallintopitäjään kuuluivat Iin lisäksi seuraavat kylät: Haukipudas, Kiiminki, Yli-Ii, Yli-Kiiminki, Kuivaniemi, Pudasjärvi, Simo, Taivalkoski ja Ranua. 

Iin tärkeimpiä kauppatavaroita oli tietenkin lohi, joka Oulusta välitettiin edelleen Tukholmaan. 1800-luvun vaihteessa Oulun kauppaseura lähetti erityisiä lohenahtaajia Iin Haminan markkinoille huolehtimaan lohen ja siian kunnollisesta lähettämisestä. Tervakauppa oli myös kokonaan Oulun tervaporvarien käsissä. Oulun kauppaseuran eräässä pöytäkirjassa v. 1829 kerrotaan, että Iijokivarren talonpojat olivat ikivanhoista ajoista keväisin heti jäiden lähdön jälkeen tuoneet lautoillaan tervan Iin markkinoille, jotka pidettiin Iin Haminassa ja jonne Oulun porvarit tavaroineen saapuivat. Markkinoilla ylimaan talonpojat myivät tervan ja lautanpohjat kauppamiehille, joilta olivat saaneet ennakkomaksun.
1800-luvun lopulla emme voi enää puhua lohimarkkinoista, sillä Iin haminalaiset itse olivat alkaneet välittää lohta suurimpiin asutuskeskuksiin: Helsinkiin, Tukholmaan ja Pietariin.Lohi suolattiin Iissä ja lohta kuljetettiin esim. jähdeillä ja varsinkin siipilaiva Alussa ja Vellamossa Ouluun kesäisin, mutta paljon yleisempiä olivat talviset lohenkuljetusmatkat. Vanhat tunnetut lohenkuljettajat Frans Veijola, Matti Liedes ja Kalle Räinä kävivät monet kerrat talvessa hevosillaan viemässä lohta, taimenta, siikaa, nahkiaisia ja poronlihaa Ouluun ja Helsinkiin, jossa oli kalastusyhtiön oma tavaranvälittäjä. Monesti vietiin suolattua lohta tiinussa ja sammioissa Kuopion talvimarkkinoille, jonne oli saapunut ostajia aina Pietarista asti, ja kävipä joskus pietarilaisia lohenostajia Iinkin markkinoilla. Myös ellalalaiset, jotka asuivat lähellä Haminaa, kävivät jähdeillään (jähti=iiläinen purjealus) usein Pietarissa.
(Lähde: Viljo Nissilä: Iijoen varrelta. Vanhaa Haminaa, jokisuun kalastusta ja 1800-luvun sivistyneistöä).

Historiallisena aikana on Ii tunnettu kauppapaikkana jo 1300-luvulla. Historiallisissa lähteissä Ii mainitaan ensi kerran v. 1374. Iin satama oli silloin todennäköisesti jo markkinapaikkana. Olaus Magnuksen kuvausten perusteella on päätelty, että Iin tärkeimmät vientitavarat olivat tuolloin kalat, ennen kaikkea lohi, ja turkikset, joita vaihdettiin Tukholmassa laivattuihin tavaroihin: Etelä-Ruotsin vehnään, rukiiseen ja palkoihin, Saksasta tuotuihin huonekaluihin ja koristeisiin, Englannin ja Flanderin verkaan, Espanjan ja Portugalin suolaan ja viineihin. Kustaa Vaasan määräyksestä 29.9.1531 Pohjois-Pohjanmaalla oli neljä luvallista kauppapaikkaa: Tornio, Kemi, Oulu ja Ii.

Viehättävää, houkuttelevaa.

Ruustinnan reitin varrelta kulkija löytää punaisia opastauluja, jotka kertovat Iin menneisyydestä ja tulevaisuudesta, perinteisistä elinkeinoista, taiteesta, ihmistä ja luonnosta. Onpa itse tsaari Aleksanteri I vieraillut Iissä.

Helena pyysi kuvan erään pihamaan mustesienistä. Ole hyvä!

Silmiinpistävää on se, kuinka huolella ja pieteetillä asukkaat omaansa vaalivat.

Kukkia on joka paikassa.

En todellakaan ollut aiemmin tietoinen Iin merkittävästä menneisyydestä. Hyvä, että asia tuli korjatuksi. Aina oppii uutta,  ja siksi nämä retket jatkukoon.

Ii-joen rannalla ollaan. Tänä syksynä on vesi korkealla johtuen kesän runsaista sateista.

Kierroksen alun välittömässä läheisyydessä on Iin kirkko, jonka pihalle on pystytetty muinaisen sissipäällikön Pekka Vesaisen muistomerkki. Kalervo Kallion veistämä patsas valmistui 1940, mutta se nostettiin jalustalleen kirkon valmistuttua vuonna 1950.
Pekka Vesainen oli iiläinen talonpoika ja sissipäällikkö. Hän oli johtajana niillä 1500-luvun lopulla tehdyillä kostonretkillä, joita pohjalaiset tekivät Karjalaan, mutta ennenkaikkea hän tuli kuuluisaksi puolustaessaan kotiseutua venäläisten lukuisia hävitys- ja ryöstöretkiä vastaan. Linkistä lisää.

Ii-joki on ollut myös merkittävä tukinuittojoki. Läheisen kunnantalon pihalta löytyy Sanna Koiviston veistämä, kesällä 2003 paljastettu, Uitto-patsas.

Haminan tiedot olen poiminut täältä: Iin Wanha Hamina

Särkitunturi ja Äkäsmyllyn kuukkelit

                                       

Särkitunturi on Muonion kunnassa sijaitseva 492 metriä korkea kalliolakinen tunturi.

Tunturiin kulkee soraistettu leveä polku, joka alkaa Särkijärven pysäköintipaikalta, Kittilä-Muonio-tien varrelta.
Kävelymatkaa huipulle on kolme kilometriä. Puolimatkassa on kauniin metsälammen rannalla makkaran paistoon soveltuva uusi Särkivaaran kota.

Vanhoissa keloissa riittää katseltavaa ja kuvattavaa .

Tunturin laella on sadeveden täyttämiä lompoloita, joista suurimman rannalla on tulistelupaikka. Paikalla on ollut aiemmin myös kämppä, jonka punakukko on päässyt tuhoamaan.

"Vuonna 1992 Suomen itsenäisyyden 75-juhlavuoden kunniaksi nimettiin 27 kansallismaisemaa eri puolilta Suomea. Näiden maisemien merkitystä täytyy kuitenkin etsiä jo paljon kauempaa historiasta. Kansallisia merkityksiä ei luoda yhdessä yössä.

Ajatus kansallismaisemasta syntyi 1800- ja 1900-luvun vaihteen poliittisesti kireässä ilmapiirissä. Luontosuhteen katsottiin kertovan jotain oleellista siitä, mitä on olla suomalainen. Kansallistunnetta luotiin taiteen keinoin ja aiheena olivat usein tietyt poikkeuksellisen vaikuttavat maisemat.

Kansallismaisemat ovat myös romanttisia. Jean Sibelius teki häämatkan Kolille, samoin Juhani Aho vaimonsa, taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kanssa. " (http://www.luontoon.fi/kansallismaisemat)

Tässä yksi valituista maisemista, Pallastunturi. On helppo uskoa, että myös tälle paikalle on tehty useita romanttisia retkiä.

Maisema on kuvattu postimerkkiin 1977.

Punoitti ne varvut Särkitunturissakin.

Särkitunturin polku on hyvin suosittu varsinkin näin ruska-aikaan. Ruskan väreissä tarpoivat myös Porin tytöt, Pikku-Myy ja tytär.

Iltapäivällä pyöräytin Äkäsmyllyn kautta, koska mieleni teki käydä tervehtimässä paikalla aina päivystäviä kuukkeleita. Tässä kaveri nuotion savussa.

Näiden taukopaikkojen kuukkelit ovat tottuneet ihmisiin ja ne ovatkin jatkuvalla ruuan kerjuulla. Vapaita luonnon lintuja toki. Tulipa mieleeni kesäinen karhukuvausmatkani.

Niin koitti matkan viimeinen ilta. Pallaksen rinnettä hotellin terassilta kuvattuna.

Pallastunturit, Taivaskero

Pallas on vuonna  1938 perustetun Pallas-Ounastunturin kansallispuiston eteläisin osa. 1. helmikuuta 2005 lähtien alue on ollut osa Enontekiön, Kittilän, Muonion ja Kolarin kuntiin sijoittuvaa 102 000 hehtaarin suuruista Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa.

Lähes kaikki Lapin kuuluisimmat tunturit käyneenä, Pallas on minulle aina vaan se numero 1. Miksi? Sen kansallipuistostatuksesta johtuvat matkailun rajoitteet ja sen avara maisema ovat ne vaikuttavimmat tekijät. Täältä on myös aikoinaan  alkanut Lapin tuntureihin tutustumiseni. Onpa minun, etelän variksen, rippikahvitkin juotu Pallas-hotellin ravintolassa. Rippikoulun kävin Sirkan kylässä, Atrin majalla, kauan ennen (1967) Levi-keskuksen syntymää. 

Nykyisen Pallas-hotellin yläkerran oleskelutilasta löytyy alkuperäisen Matkailuhotellin pienoismalli.

Valitettavasti tämän upean funkkis-hotellin kohtalona oli tulla tuhotuksi Lapinsodan jälkimainingeissa.

Eipä tuosta paljoa ole jäljellä.

Olin varannut hotellista huoneen kolmeksi yöksi. Päivisin tein retkiäni ympäristöön. Tässä lähtö Taivaskeron kierrokselle sieltä hotellin itäpäästä. Samaa polkua pitkin aloittavat myös Hettaan vaeltavat retkeläiset.

Alku on helppoa soraistettua baanaa. Reitin pituus on 9 kilometriä. Korkeuseroa lähdön ja Taivaskeron huipun välillä on 340 metriä. Alun kosteikkoja ylittämään on rakennettu leveitä lankuteitä. Nämä ovat valitettavan huonossa kunnossa, moni on polkenut jalkansa jo pehmenneen kannen läpi.

Sitkeä eläin on tämä poro. Tunturissa ei paljon ruoho viherrä, jotain syötävää silti löytyy.

Soratie muuttuu aikanaan kiviseksi poluksi ja tunturin päällä silkaksi rakaksi. Onneksi keli oli kuiva.
Olen jokunen vuosikymmen sitten kiivennyt  tänne ylös murtsikkasuksilla. Silloin alkumatka kuljettiin sakeassa pilvessä. Aivan loppuvaiheessa päämme putkahtivat pilvestä tyyneen, kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Maisemassa Hettaan putkahteli pilvestä pyöreitä tuntureiden kupoleita. Näky oli yllättävä, henkeäsalpaavan upea ja on jäänyt ikuisesti mieleeni. Toivottavasti näin on käynyt myös niille mukanani olleille nuorille miehille, jotka olisivat halunneet alkumatkasta tasoittaa kaikki maailman kukkulat. Kiroilu ja valitus loppui kuin seinään ja loppumatka Vuontisjärvelle oli jo sitten pelkkää juhlaa.

Tavaskeron huipulla sytytettiin Helsingin olympiatuli 6.7.1952. Kuvan äijä on syntynyt neljä kuukautta aiemmin. Kylttiä ja ihmisiä sen äärellä on varmaan kuvattu tuhansittain aiemmin. Pääsinpä kerran  kuvaan minäkin , kiitos ystävällisen retkeilijän. Eipä ole hunompi kuvauspaikka!
Taivaskero eli Himmelriiki on Pallastunturin korkein laki (809,1 m).

 Avaruutta riittää. Ei luulisi ahistavan pohjalaistakaan.

"Noin kolme miljardia vuotta sitten Suomen halkaisi Alppien kaltainen poimuvuoristo, Svekokarelidit. Nykyisin vuoristosta on jäljellä enää kuluneet juuriosat eli nykyiset tunturit. Svekokarelideista syntyneiden kvartsiittivaarojen ja -tunturien ketju ulottuu Länsi-Lapista Pohjois-Karjalaan, ja myös kansallispuiston tunturit kuuluvat siihen.
Kvartsiitti on peräisin satojen miljoonien vuosien takaa. Merenpohjaan ja jokisuihin kerrostunut hiekka muuttui kulutusta kestäväksi liuskeiseksi kiveksi joutuessaan maankuoren kuumiin sisuksiin.

Pallas- ja Ounastuntureita peittää havumetsä noin 400–500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Havumetsän yläpuolella tunturikoivikko kehystää puutonta paljakkaa kapeana vyöhykkeenä. 

Paljakalla selviytyvät ainoastaan tuntureiden sitkeät varpukasvit, kuten pohjanvariksenmarja.

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on merkittävä luonnonsuojelu- ja virkistyskohde, mutta sen monimuotoinen luonto tarjoaa hyvät mahdollisuudet myös tutkimustoiminnalle. Puistossa onkin käynnissä yli sata tutkimushanketta. Osa hankkeista liittyy kansainvälisiin ilmanlaadun mittaus- ja seurantatutkimuksiin, sillä tunturialueen ilma on Euroopan puhtainta. Muita tärkeitä tutkimusaiheita ovat metsänrajametsät, matkailun ympäristövaikutukset sekä myyräpopulaatioiden ekologia ja kannanvaihtelut." (http://www.luontoon.fi/pallas-yllastunturi/luonto) 

Punertaa se täällä alempanakin.

Pallas-hotellin vanhin, hirsinen osa on valmistunut vuonna 1948. Rakennuksen hirsisessä osassa on piirteitä jälleenrakennuskauden romantiikasta, vaikka sitä onkin saneerattu huomattavasti. Nykyisen hotellinpitäjän toiveesta on valmisteilla lakimuutos, jonka jälkeen se voisi rakentaa kansallispuistoon kuusi kertaa aiempaa suuremman hotellin. Hanketta vastustamaan on perustettu kansalaisliike. 

Tämä nykyinen hotellirakennus on jo tosi huonossa kunnossa. Ainakin remontin tarve on ilmeinen. Mitä ajattelen uuden ja suuremman hotellin rakentamisesta? Jään miettimään.

Hotellin piha-alueelta löydät Pallastunturin luontokeskuksen, jonka palveluita en voi olla kehumatta. Varsinkin aloittelevalle lapinkävijälle se on suorastaan pakollinen vierailukohde. 

Tutustu myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon netissä.

Keimiöniemen kalakentät

"Jerisjärven Keimiöniemi on yksi Suomen Lapin historiallisesti tunnetuimmista ja kokonaisuutena parhaiten säilyneistä kalakentistä. Niemen suoralla länsirannalla on pitkänä rivinä toistakymmentä hirsirakenteista kalapirttiä kala-aittoineen. Kenttärannan nykyinen rakennuskanta on osin 1800-luvulta. Kalakenttä on ainutlaatuinen muistuma suomalaisen uudisasutuksen ja kaukonautinnan ajoista Lapinmailla aina keskiajalta alkaen.

Tornion seudun asukkaat kalastivat Muonion järvillä jo ennen seudun asuttamista. Vuoden 1553 veroluettelojen mukaan Ylitornion armassaarelaisten kalastusalueeseen kuuluvan Jerisjärven mainittiin olevan yksi kalaisimmista. Ylitorniolaiset kalastivat Jerisjärvellä 1800-luvulle saakka eli suorittivat kruunulle veroa oikeudestaan 1553-1801

Jerisjärven kalastuoikeus kuului ikimuistoisena nautintana tietyille taloille, joilla oli myös oikeus rakentaa kalamajansa järven rannalle. Isonjaon jälkeen perustetuilla taloilla kalastusoikeutta ei ollut. Alunperin kalapirttejä oli paitsi Keimiönniemllä myös Jerisjärven saarilla.

Alueen merkitystä korostaa sen yhä jatkuva, alkuperäistä vastaava käyttö. Jerisjärven pohjoispäässä Keimiönniemen kalakentällä on toistakymmentä pientä hirsistä kalapirttiä sesonkikalastajien käytössä. Kalapirtit ja -aitat ovat kentällä neljässä ryhmässä. Kapeat kujat liittävät ryhmien ympärillä olevat avoimet tilat toisiinsa. Pirteistä vanhimmat ovat 1700-luvulta. Rakennusten ympäristössä on avointa kenttää ja metsää.

Jerisjärven tärkeimmät pyyntikalat olivat siika ja muikku. Matalikot, joilta pyydettiin kalaa nuotalla, oli jaettu maamerkkien mukaan lääneihin. Kesäpyynnin paras kala oli siika, mutta syksy oli Jerisjärven varsinainen pyyntiaika. Osa eväistä ajettiin jo talvisin kalakentän aittoihin. Syksyisin pyyntipaikat jaettiin arpomalla ja apajapaikkaa vaihdettiin päivittäin. Parhaat kalapaikat, kuusi suurta apajaa, olivat kalakentän edustalla. Vastarannalla olivat maamerkit, joiden mukaan pyydykset suunnattíin. Nuotan lisäksi kalaa pyydettiin erilaisilla verkoilla. Apajanjaossa noudatettiin tarkkoja sääntöjä.

Pohjoisimmassa ryhmässä on Lahen, Nivan, Nivan Iiskon ja Muotkan kentät, seuraavassa Töyrän, Rikinän, Ollin ja Lassin kentät. Eteläisimmässä ryhmässä ovat Torpan, Roimaan ja Vullon kentät, siitä pohjoiseen Liikavainion ja Rikinän Juhon kentät. Kenttien edustalla on Lakan, Kiven ja Kannon apajapaikat. Rikinän, Ollin, Rikinän Juhon ja Vuollon kentillä on pirttien lisäksi erilliset aitat, muilla kentillä aitat liittyvät pirttiin. Kentillä on myös verkkojen kuivaustelineitä." (Museovirasto, http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1032)

"Kalapirtit ovat yksityisomistuksessa ja lukittuja. Ne ovat edelleen käytössä, kun muoniolaiset käyvät kalassa Jerisjärvellä.

Pirttien seinillä on vanhoja puumerkkejä ja piirroksia kävijöistä. Mm. italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi ja hänen ystävänsä Skjöldebrad kävivät Jerisjärvellä 1799 matkatessaan Torniojokilaaksossa.

Rivissä seisovat kalapirtit ovat kulttuurihistoriallinen nähtävyys ja ehdottomasti näkemisen arvoisia."

Näin kerrotaan kalakenttien opastaulussa ja voin hyvin yhtyä viimeisen virkkeen mielipiteeseen.

Sijainti: Kalakentät

Ruoppaköngäs ja Keimiöjärvi

Matkalla Rovaniemeltä kohti Pallas-hotellia osui tien poskesta silmiin opaste: Ruoppaköngäs. Jarrutus ja käännös vasempaan. Tämä tapahtui kolmisen kilometriä Pöntsön kylän jälkeen. Muutaman sadan metrin päässä oli pysäköintialue ja opasteet Ruoppakönkäälle, jonne sinnekään ei ollut kuin muutama sata metriä. Muuten helppoa, mutta polku ei sovi huonojalkaiselle.

Lapin sadekesä on aikaansaanut melkoisen koivunruoste-epidemian. Puuruskasta ei siis juuri ole tietoa, mutta jotain kuitenkin.

Onkohan tämä kallionkulma köngäsopas? Sellaista tarvitaankin, sillä itse könkäälle ei ole minkäänlaisia viittoja. Puolimetriset paalut ohjaavat kulkijan vasemmalla olevalle kalliolle, josta löytyy kaunis Pahikkojärvi.

Veden kohina johdattaa kuitenkin tolpatonta polkua pitkin oikealla oleville könkäille. Wikipedian mukaan Köngäs on jyrkkäputouksinen koski, jota pitkin ei voi laskea veneellä. Suurista putouksista tässä ei ole kyse, mutta tuo vene-ehto kyllä täyttyy. Nämä könkäät saavat molemmat alkunsa kilometrin päässä olevasta Ruoppajärvestä.

Kuljettuaan metsässä omia teitään pikku jokina, ne yhtyvät jälleen alapuolisessa lompolossa, josta ne jatkavat edelleen kohti Pöntsöjärveä.

Paalutus sen sijaan johtaa viitisen metriä ylempänä olevalle Pahikkojärvelle. Lammeksi tuota itse kutsuisin. Niin tai näin, mutta paikka on erikoinen ja upea.

Jos ei ruskaa puissa, niin maassa sitä paikoitellen esiintyy.

Pahikkojärvi on itse asiassa kallioallas. Sen lähteenkirkas vesi tullee satamalla taivaalta. Läntinen ranta on erikoisesti lohkeillutta kalliota. Selitystä ilmiöön en ole mistään löytänyt. Olisiko poimuttumalla syntynyt kallio jäänyt tyhjän päälle ja jäävuoren painosta aikoinaan murtunut? Voipi olla maakin joskus järissyt?

Valmiita sokkelikiviähän nämä. Kallion päältä löytyy taukopaikaksi rakennettu penkki-pöytäryhmä.

Matka jatkuu kohden Pallasta. Rauhalasta käännös Jerisjärventielle, jonka alkupäästä löytyy moinen kyltti. Laitaisinkohan blogin logoksi?

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto pähkinänkuoressa.

Kolmisen kilometriä Pallakseen päin on parkkipaikka, josta lähtee polku Keimiöjärvelle. Kuvassa talvireitin viitta. Matkaa järvelle tulee 3,5 km suuntaansa.

Keimiötunturi matkan varrelta kuvattuna. Tunturin päälle lähtee reitti Jerisjärventien varresta hieman pohjoisempaa.

Ruohokanukka syysasussaan

Nämä jänkien ja soiden läpi puskevat joet ja purot ovat aina viehättäviä. Keimiöoja

Suon ruskaa ja Keimiötunturi.