keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Märket-talkoolaisena 2020

 Viime vuoden postauksessa,  Märket majakoiden aatelinen, kerroin majakan kuuluneen niihin ns. "kerran elämässä tapauksiin", nyt siitten kävin jo toiste.  Uusi vierailuni Märketille tapahtui 5.-12. syyskuuta. Talkootovereina olivat Hille ja Pentti. Hille oli uusi tuttavuus, Pentin tunsin ennestään. Suomen Majakkaseurasta ja Märketin historiasta ja toiminnasta kerroin siinä ensimmäisessä tarinassa. Nyt mentäneen talkooviikon tapahtumien ja tunnelmien parissa.

Märket tulosuunnasta kuvattuna.  Saarella ei ole ollut luotsiasemaa ja siksi sinne ei ole rakennettu suojasatamaa eikä laituria. Yhteysveneellä voi päästä tälle puolelle poijukiinnitykseen tai pohjoistannalle kalliohalkeamaan, jos keli on sopiva. Usein ei ole. Poijusta matkaa jatketaan saarella olevalla kumiveneellä.


Alunperin lähtömme Eckerön venelaiturista piti tapahtua aamulla klo 8.00. Lähtö siirtyi iltapäivään, ja me siirryimme Maarianhaminan torille aamupalalle.


Turistikierros jatkui Geta-vuorelle. Luontopolkuun ja luoliin ei ollut kuitenkaan aikaa, mutta tulipahan käydyksi.


Onneksi tuuli asettui ja pääsimme merelle. Lopulta jopa kalliokiinnitykseen suorittamaan vuoronvaihdon. Asetuimme asumaan ja lämmitimme saunan. 


"Olen koiran raato raihnainen ja pahan hengen pahka./ Mä synnin imin itseeni / kuin rasvan imee nahka. / Mä olen koira nälkäsuu. / Oi, viskaa Herra armonluu / ja tartu piskin niskaan. / Minut taivaan iloon viskaa." Näin viihdyttivät itseään laulullaan ahkerat tiskaajamme.

Sunnuntaina ei ollut kirkonmenoja vaan päivä meni huushollihommissa. En mielelläni narise olosuhteista tai toisten touhuista, mutta nyt on vähän pakko. Edellinen ryhmä oli syystä jos toisesta jättänyt siivous ja tiskaushommat tulevalle porukalle eli meille. Jo haju keittiössä ja ruokailutiloissa oli kuin teurastamon jätesäiliössä kesähelteellä. Roskikset täynnä, astiat tiskaamatta, jääkaappi täynnä epämääräisiä jätöksiä, lattiat sontaisia, huussi piripintaan täynnä, kuten kompostikin. Vaan eivät olleet enää pyhäiltana, ja sisätilojen  ilmanlaatukin alkoi pikkuhiljaa paranemaan. 


Pena, Tenojoen lohensoutaja, halusi kokeilla kalaonneaan täälläkin. Olihan sitä onnea, verkot täynnä; kolme silakkaa.


Vapaonni ei ollut ihan yhtä hyvä.


Päivystäjille jaetaan henkilökohtaisia tehtäviä: Itse olin kokki, Pena myyjä/opas ja Hille nettipäiväkirjan ylläpitäjä ja ryhmän POMO. Edellisen ryhmän tehtävänä oli ollut oikeitakin töitä, ulkoseinän rappausta, joka heidän kunniakseen mainittakoon.


Valokuvauksen opettajani KK raivosi kerran meille kurssilaisille: "Yksikin auringonnousu tai -laskukuva vielä niin heitän nämä vermeet ikkunasta pihalle!" Ehkä hän ei törmää tähän auringonlaskuun.


Omiin intohimoihini kuuluu valokuvaus, erityisesti lintujen. Siitä aiheesta tulee oma postaus myöhemmin. Tässä naapuriluodolla päivystävät merimetsot valmistautuvat vastaanottamaan nousevaa myräkkää.


Ennen sitä kuitenkin näkymä majakkatornin pääovelta krs. 1½.


Sitten se torstaiaamuna alkaa. Luoteen puoleinen tuuli 17-21 m/s nostaa meren pintaa ja aallokon korkeutta lopulta niin, että vesi vyöryy yli majakkaluodon. Tänään ja huomenna (16.-17.9.) tilanne lienee jo paljon hurjempi, kunnon myrskyä on luvassa. Kyllä vanha majakka kestää, vaikka tilanne vaikuttaakin  pahalta. Tiedän tämän viikon ryhmän varautuneen hyvin myrskyä vastaan.


Odotan mielenkiinnolla huomisia kuvia.



Illalla alkoi jo helpottamaan. Pena on maailman meriä kulkenut vanha merikarhu ja isompikin aallokko on hänelle tuttua. Meikäläiselle maakravulle tämä on jo hurjaa.


Ei paljon huimaa Hilleäkään. Hänkin on purjeveneillä seilannut suurilla merillä.


Aallon-/jäänmurtajan aukosta tulvi merivettä  ylämäkeen.


Normaalitilanne on tällainen.


Niin oli kalliot kuivuneet seuraavaan aamuun tultaessa. Majakka kuvattuna lännen puolelta eli ihan Ruotsista saakka. (Puolet luodosta kuulluu Kalle-Kustaalle)


Merikarhua hymyilyttää.


Säätietojen mukaan meidän oli parasta poistua jo perjantai-iltana ja tehdä tilaa uudelle ryhmälle. Sitä ennen saapuivat viikon ensimmäiset vieraat.  Suleltajien tukialus Eva ankuroi luodon pohjoissyrjään,


ja osa sen miehistöstä ui maihin tutustumaan Märketin majakkaan. Näin ehti Pena saamaan vielä opastustehtävän. Eikö ole tuo keskimmäinen selvästi James Bondin näköinen?


Vanha miehistö ja tavarat kuskattiin kumiveneellä Zephyr-alukselle ja uusi sieltä luodolle. Kaikki sujui mallikkaasti.


Hille ja Pentti olivat loistavaa seuraa ja ahkeria talkoolaisia. Kiitos teille siitä!


Minä ite, raanakuski.



Bonus-kuvat


Kun taas tuli hieman extra-aikaa, leikittiin turistia. Eckerön vanha posti- ja tullitalo






Armoa!


Anna lantti.


Vanha merimies vakavana.



Ja se oli sitten siinä.









































































































sunnuntai 2. elokuuta 2020

Tuukkalan muinaispuvun kuvaukset Astuvansalmen värikallioilla

Annakaisa ja Anssi eli Suomalaisuuden kirjopukineet sivuston toimijat veivät Caran, Cherin ja minut 26.7. Astuvansalmen värikallion maisemiin. Heille retken päätavoitteena oli kuvata Tuukkalan muinaispukua näissä upeissa maisemissa. Minulle retki oli antoisa, sillä kuvattava puku oli 93-vuotiaan äitini aikoinan omin käsin valmistama, toisaalta näin pääsin näkemään ensimmäistä kertaa nämä muinaiset piirrokset.


Tuukkalan kalmisto löytyy Tuukkalan kylästä muutama kilometri Mikkelin eteläpuolella. Sitä pidetään merkittävimpänä rautakautisena ja keskiaikaisena kalmistona Savossa. Hautauksia on tehty 1200-luvun lopulta 1400-luvun alkuun. Kalmisto löydettiin 1886, kun paikalle tasoitettiin harjoittelukenttää armeijan tarpeisiin.
Aluetta on tutkittu ensimmäisen kerran 1886 ja myöhemmin 1933,1934, 1938 ja 2009. Haudoista on löydetty koristeltuja pukuja ja koruja. 


Opastaulun kertomaa. Pukulöytöjen perusteella on 1930-luvulla rekonstruoitu Tuukkalan muinaispuku.


"Astuvansalmen kalliomaalaukset ovat Etelä-Savossa Yöveden rannall Mikkelin kaupungin Ristiinassa sijaitseva esihistoriallinen kalliomaalauskokonaisuus. Maalaukset kuuluvat Suomen ja Fennoskandian suurimpiin." (Wikipedia)


Lähimmältä autopaikalta kalliolle oli käveltävä metsäistä polkua noin kaksi kilometriä. Puku puettiin vasta paikan päällä. Silmälasit pois ja malli oli kutakuinkin valmis kuvattavaksi.


Minun kuvani ovat retken ja kuvaussession dokumentointia. Varsinaiset taidekuvat tulevat olemaan Anssin tuotteita ja julkaistaneen eri foorumilla myöhemmin.


Sää suosi ja maisema oli suomalaisen kaunis.


Kuvaaja kokeili eri asemia ja asentoja.


Ei ollut aina helppoa hänellä itselläkään.


Kuumana päivänä oli myös juotava, jotta 


torven sai soimaan. Höpö, höpö.


Jäävuoren sulamisvedet ovat hioneet kalliota sileäksi ja erilaisiin muotoihin, vrt. hiidenkirnut. Tämän esihistoriallisen Pohjoismaiden laajimman maalauskentän on löytynyt arkeologi Pekka Sarvas vuonna 1968.


Kuva-aiheet ovat tyypillisiä hirviä, ihmisiä, veneitä ja kämmeniä.



Paikalle pääsee helpoiten vesitse. Järveltä kokonaisuus hahmottuneekin paremmin. Itseltä tuo jäi toistaiseksi kokematta. Venekyydin saa ainakin läheiseltä Kallioniemen matkailuyritykseltä.


Olinhan siellä minäkin ja pienet ystäväni. Olipa ainakin minulle hieman erilainen retkiaihe. Mukava päivä kaiken kaikkiaan.


Cara sai retkellä paljon uusia ystäviä. Kukapa hänestä ei pitäisi.


Täältä löydät enempi maalauksiin liittyvää tekstiä: Suomen kalliotaideyhdistys





























torstai 23. heinäkuuta 2020

Sääksvuoren louhos

Päiväretkellä Leppävirralla kavereina oli tällä kertaa edellisen tarinan Veikko ja Voitto sekä Emppu, Vilppu ja Maija. Paikallisoppaana toimi jälleen Satunnainen retkuilija Anssi. Tarkoituksena oli tutustua Ori/Orkonoron rotkomuodostelmaan, mutta jatkuva sade laittoi suunitelmat uusiksi. Lähdimme tutkimaan Sääksvuoren louhosta.


Kun Varkaudesta rakennettiin rata Joensuuhun, tarvittiin ratavalliin kiviainesta. Näin syntyi Syrjän kylän Sääksvuoreen melkoinen kaivanto.


Tämä nyt vedellä täyttynyt syvä louhos on saanut kutsumanimen Syrjän laguuni. Paikka näyttää olevan nuorison seikkailukohde. Sen rannoilta löytyy leiripaikkoja nuotiosijoinenn. Kuvasta katsoen kaivannon vasemmalla rannalla olevalta tasanteelta näyttäisi harrastetun miehuuskokeeksi käyviä uimahyppyjä. Paluunousuja varten roikkuu rinteessä paksu köysi.


Voiton poseeraus samaisella tasanteella. -Miksen muka saa hypätä?


Näin vielä vastakkaiselta rannalta. Altaan syvyydestä ei ole varmaa tietoa. Saattaa olla parikymmentä metriä.


On siellä keväämmällä korppikin pesinyt.


Vaikka vaari ei hyppylupaa antanutkaan, piti yhden hurjapään sentään uimaan päästä.


Syrjän kylä ja asema ovat nimensä veroisia. Rata on edelleen käytössä, asema ei. Asemapihalle on ehtinyt kasvaa muutama puukin. Radan sähköistukseen ei ole nähty tarvetta.


Höyrykaudesta muistona radan toisella puolella seisoo edelleen tukevasti vanha vesitorni. Joku urhea on  joskus aloittanut tornissa muutostyöt. Varmaan tavoitteena on ollut asuinrakennus, mutta homma on jäänyt niin sanotusti vaiheeseen.


Paluumatkalla Leppävirralle poikkesimme Polvijärven Kivilahden mäelle, jonka laelta Anssi oli löytänyt tällaisen laakean kiven. Muinaisuuden ja kivien tutkijana Anssi päätteli kiven olleen passeli uhrimenojen suorittamiseen. Helppo uskoa, muttei todistaa. Eipä tarvitsekaan. Kiven yläpuoli näyttäisi rapautuneen lievästi kuopalle siellä pidettyjen tulien vaikutuksesta.


Toki kyseessä voi olla merkkituletkin. Onko näillä main liikkunut niitä vainolaisia? Näkyvyyttä mäeltä on laajalti.


Uhrataanko Emppu? No, ei sentään,


jos äidiltä kysytään.


Tässäpä ovela kiikkuva kivi.


Saahkarlahden Konkanmällä katsastettiin vielä nykyajan ihmeitä, tuulimyllyjä, joita siellä on kolme. Kun seisoo aivan myllyn juurella, tuntee itsensä aika pieneksi.


Mäeltä on näköala Varkauteen.


Näin tällä kertaa. Vielä riittää Suomessa tutkittavaa. Kiitos Anssi jälleen! Jos vaikka ensi kesänä sinne Orkonoroon?