Kotka on laskeutunut

 Kolmas kerta toden sanoo. Tällä kertaa se tosi oli napakymppi, aiemmin ei oikein irronnut. Ja mistä olikaan kyse. 

Ystäväni Juha oli kutsunut minut 1.-2. maaliskuuta Satakuntaan naapurinsa kettukojulle kuvaamaan sikahaaskalla vierailevia merikotkia. Koju oli uusittu ja kotkia oli näkynyt enemmän kuin aiempina talvina.

Ensimmäisen kuvauspäivän aamuna kello soi 5.15. ja ennen kuutta olin jo kojulla. Juha vei niin minut kuin kamppeenikin. Oli vielä pimeää, linnuista ei ollut havaintoa. Tiettävästi on kuitenkin viisasta, että kuvaajalla on saattaja, jonka poistuessa linnut kuvittelevat paikan olevan vain heitä varten.

Heti kohta oli kojun lämmitin päällä, eväät sivupöydällä ja kameravarustus ( Sony RX10 IV, ja Canon 7D Mark IV varustettuna Sigma 150-600 putkella. Ei ole köyhällä varaa ammattimiesten vehkeisiin) paikallaan ampuma-aukossa. Kuppi kahvia ja lämmitin pois päältä. Nyt voisi show alkaa.

Klo 6.21 saapui ensimmäiset ruokavieraat, korppiparvi ja muutama harakka. Haaskasta päätellen ne olivat käyneet aiemminkin. Vielä siellä riitti nokittavaa. Kauemmas pellolle laskeutui yksi kerrallaan peräti seitsemän kotkaa.Ne olivat huomattavasti korppeja varovaisempia.

Auringon jo noustua uskalsi ensimmäinen kotka aamupalalle. Päivästä tulikin pilvetön ja kirkas.

Merikotka on Suomen suurin petolintu. Ympäristömyrkkyjen takia lintu oli vaarassa kuolla sukupuuttoon, mutta haaskoilla eli puhtaalla ravinnolla kanta saatiin pelastetuksi. Nykyisin kotkat saavat pärjätä omillaan, mitä nyt tällaisia muuhun tarkoitukseen asetettuja haaskoja käyvät verottamassa.

Vähitellen muitakin kotkia lähestyi tarjoilua.

Arkoja olivat ja pitivät välimatkaa.

Korpit tai ketut olivat levitelleet lihanpaloja ympäriinsä, kauemmaskin. Näin sai tämäkin kotka jotain syödäkseen.

Taitaa olla nuori kaveri, mutta nokka on kyllä silläkin kunnioitusta herättävä.

Rengaslöydöistä ja havainnoista voi ilmoittaa Luonnontieteelliseen keskusmuseoon oheisen linkin kautta.

Välillä taivaalla käytiin ilmataisteluita vai oliko jo jotain kevätleikkejä. 

Niin vain kävi, että ainoastaan tämä yksi niistä seitsemästä uskalsi tulla haaskalle korppien joukkoon.

Tätä eivät korpit vainonneet. Onko vanha konkari? Muut yrittäjät saivat korpeilta äkkilähdön ilmasaattueen kera.

Seuraavana harmaana aamuna ensimmäisenä saapui tämä kotkayksilö. Se ei rohjennut  mennä yksin haaskalle ja kohta se sitten häipyikin. Korppejakin tuli aamun aikana vain muutama. Että kuis sillain? En osaa selittää.

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Tuleekohan tänä talvena enää uutta lihalähetystä?

Hanhia, haukkoja, kotkia...

Viime viikot ovat menneet suurelta osin valkoposkihanhien muuttoa seuraten. Se onkin melkoinen luontonäytös, kun sadattuhannet linnut vaeltavat talvehtimismailleen. Matkallaan ne pysähtyvät Kaakkois-Suomen ja Uudenmaan itäisille alueille syömään ja lepäämään sekä odottelemaan sopivia tuulia jatkolentoa varten.

Ennen hanhia muuttivat kurjet. Etelä-Konneveden rantamilla tämä joukko löysi nousevia ilmavirtauksia ja nousivat niiden mukana korkeammalle aina pilvien sekaan.

Sitten muoto kuntoon ja liitoon kohti etelää.

24.9. loppui kesämökkielämä ja siirryin Nastolaan talvehtimaan. Ajoitukseen vaikutti valkoposkihanhien alkuun päässyt syysmuutto. Yksi suuri etappi hanhien matkalla sijaitsee Iitin Sääskjärvellä. Yöt linnut viettävät vesillä leväten ja päivät kuluvat ympäristön pelloilla ravinnon haussa. Ravintona lienee puimajätteet, vihreä oras ja kynnetyistä mulloksista löytyvät matoset.

Laskevan auringon punaamaa Perheniemen jo puitua peltoa. Tarkkasilmäinen voi nähdä taivaalla kauempana lentävän tuhansien hanhien parven.

Kuva samalta paikalta auringonlaskun suuntan.

Seuraavana aamuna maisema näytti tältä. Länsirannan lintutornista voi katsoa, kuinka Putin sytyttää idässä valot, ja taivas alkaa punottaa.

Aurinko nousee yllättävän nopesti ja hanhet alkavat siirtyä ympäristöön.

Yön ja aamun kylmyys nostattavat lämpimämmästä järvestä sumua ja maisema muuttuu utuiseksi.

Kymmenet- ehkä sadattuhannet linnut pitävät yllä melkoista mekastusta varsinkin noustessaan taivaalle.

Varsinaiset lintumiehet arvioivat lintujen määriä tuhansien tarkkuudella. 

Minä en siihen pysty sanon vaan, aivan käsittämättömän paljon.

Suuret joukot joutsenia viipyilee vielä pelloilla ruokaillen. Sopuisasti näyttää linnut pärjäävän vierekkäin, joskin omissa joukoissa ollaan

Muut kuin valkoposkihanhet näyttävät kulkevan syysmuutollaan eri reittejä kuin keväällä. Aina joukosta löytyy kuitenkin muitakin hanhia. Tässä pari metsähanhea.

Nämä ovat tundrahanhia.

Pelloilla tapaa myös pikkuvarpusia

ja isolepinkäisiä. Nämä lapinharakat ovat saapuneet näille main pohjoisesta parempien ruoka-apajien toivossa.

Tänä syksynä on voinut nähdä päivittäin  merikotkia. Parhaimmillaan oli Arolan peltoaukealla kuusi kotkaa samanaikaisesti.

Kun kotka saapuu, kohahtaa koko hanhilauma  kerralla taivaalle. Siipien aiheuttama humina on melkoinen. Se onkin usein ensimmäinen merkki kotkan saapumisesta.

Joutsenet suojaavat poikastaan pedon kynsiltä.

Useat haukat ovat myös muuttajia. Pääosin Lapin tunturiylängöillä pesivät piekanat pysähtyvät peltoaukeille myyräjahtiin. Tarkoilla silmillään haukka havaitsee myyrän hyvinkin kaukaa. Saalista voi etsiä puussa istuen tai sitten 

ilmassa lekutellen.

Kun saalis on havaittu, isketään kiinni.

Pelloilla risteilee paljon sähkölinjoja ja vahinkoja sattuu. Saattaapa kotkilla olla jopa taito hätistää hanhiparvia kohti lankoja. Tässä yksi uhri.

Tässä saaliina on nuori joutsen, joka osui voimalinjaan. Pamaus oli melkoinen ja lintu välittömästi hengetön.

Ateriahetki on seuraavalta aamulta. Yön pimeydessä on paikalla voinut ruokailla myös jokunen nelijalkainen.

Korpit ja varikset uskaltavat kilpailla saaliista nuorten kotkien kanssa, mutta vanhan kotkan ilmestyessä syntyy tilaa.

 Kun aurinko laskee, on maisema satumainen. Silloin alkaa hanhien paluu järvelle.

On aikalailla tuurista kiinni, minkä värisen taivaan pääsee näkemään. Tämä puna on syntynyt auringon ollessa kuvaajan takana.

Sopiva pilvimuodostus aikaansaa dramaattisimmat näkymät ja toki siten kuvat. Pilvinen ilta on pimeä ja pilvetön ei värjäänny juuri mitenkään.

Viron puolelta lintumiehet ilmoittelevat valkoposkihanhien päämuuton olevan jo ohi. Vielä tässä täytyy kuitenkin käydä asia itsekin varmistamassa. Joka reissulla aina jotain näkee noin niin kuin autenttisesti. Kotisohvalla näkymät ovat paljon rajallisemmat (paitsi Tuulalla). Joutsenet matkalla.

Viiksitimalit

Talvinen linturetki 21.1. Porvooseen.

Luontokuvaajien facebook-sivuilla on tänä talvena ollut paljon kuvia hauskannäköisestä linnusta, viiksitimalista. Lintu alkoi kiinnostaa minuakin niin paljon, että halusin nähdä sen ja hyvällä onnella jopa saada kuvatuksi. Birdlifen lintutietopalvelu Tiira kertoi timaleja nähdyn Porvoossa. Sinnehän ei Nastolasta kauan ajele. Niinpä sitten lähdettiin lintumies Jorman kanssa Porvooseen. Yleensä lintujen etsinnässä on monenlaista vaikeutta, tällä kertaa kaikki kävi helposti. Porvoonjoen suistossa, Tiirassa kuvatussa paikassa, ruokaili rantaruoikossa 40-50 viiksitimalin parvi.

Tämän tarinan faktat olen häikäilemättömästi kopioinut LuontoPortin sivuilta. Nappaa linkkiä ja ihastu selkeään luontojulkaisuun.

Kuvia tuli napsituksi muutama sata. Tässä niistä joitakin näytteeksi.

Viiksitimali on pitkäpyrstöinen, eksoottisen näköinen pieni lintu. Ei juuri sekoitettavissa mihinkään toiseen lintulajiin. Väritys laajalti vaalean kellanruskea, pyrstö pitkä, siivet lyhyet ja pyöreäkärkiset.

Se esiintyy pesimälintuna laajoissa meriruoikoissa Suomen rannikkoalueella. Laji levittäytyi 1980-luvun lopussa Suomeen. Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 500–1.000 paria.

Aiemmin partatiaisena tunnettu viiksitimali on lähes yhtä pitkäpyrstöinen kuin pyrstötiainen.

Viiksitimalin siivet ovat punaruskean-, mustan- ja valkoisenkirjavat. Koiraan pää ja niska ovat siniharmaat, silmästä alas suuntautuva leveä viiksijuova on musta ja kurkku on valkoinen. Selkä ja kupeet ovat punaruskeat ja alaperä on musta.

Naaraalta puuttuu koiraan viiksijuova sekä pään siniharmaa ja alaperän musta väri. Naaraan punaruskea väri on myös kellanruskeampi. Nuori viiksitimali on yleisväriltään oljenkeltainen, nuorella koiraalla on mustat ohjakset ja selkäjuovat. Nuori naaras on yksivärisempi ja sen ohjakset ovat harmaat.

Nämä ihmistä pelkäämättömät linnut ovat jotain aivan erityistä. On vaikea uskoa niiden kuuluvan suomalaiseen linnustoon. Meitä kuvaajia oli parhaillaan kymmenkunta, mutta timalit vain jatkoivat ahkeraa ruokailuaan pyrähdellen siementupsusta toiseen. Ruokojen seasta kuului lauluääni ping!

Vaikka me pääsimme näkemään timalit helposti, ovat ne uhanalaisia ja siksi rauhoitettuja.

Lintu on 14–15,5 cm pitkä ja painaa 11–21 g. Arviolta sanoisin, että talitintin luokkaa.

Kuvaamista vaikeuttaa lintujen ja ruokojen alituinen liike. Valoisa pakkaspäivä on käytettävä tarkasti ruuan hankintaan.

Kaikenlaiset asennot ovat mahdollisia.

Viiksitimalin koivet ovat mustat, nokka on koiraalla oljenkeltainen ja naaraalla vihertävänkellertävä. Silmän värikalvo on kellanruskea. Viiksitimali on lennossa epävarman tuntuinen ja siiveniskut ovat huristavat.

Kuvaamamme parvi pysytteli tiiviisti yhdessä ja liikkui vain pienellä alueella.

Joukosta löytyi yksi "sinitimalikin".

Tällainen mielleyhtymä on mahdollinen.

Iltapäivällä suuntasimme meren jäälle merikotkavinkin perään. Kalastaja koki saarten välissä verkkojaan ja jätti lahnanlituskat kotkille evääksi. Mekin saimme ostaa kuhia ja siikoja kotiinvietäväksi. Kohta taivaanrannasta lensi jotain suurta. Ei ollut kotka vielä tämä.

Vaan tämäpä oli.

Kaksi merikotkaa kaarteli kalapaikan yllä ja istuskeli välillä rantain puissa. Aina vaan lähemmäksi kävi lentorata, mutta rohkeus ei aivan riittänyt. Vastarannalta lähestynyt kävelijäkaksikko piti kotkat loitolla. Sittenpä jo aurinko alkoi pudota.

Jostain oli toinen kotka kuitenkin napannut jonkun makupalan, mikä myös olisi korpille ja variksille kelvannut. Tämä tarina tullee saamaan keväällä jatkoa ja toivoakseni paremman kuvituksen.


Käyttämiäni lintuosoitteitta:
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/
http://atlas3.lintuatlas.fi/
http://www.birdlife.fi/