Kotka on laskeutunut

 Kolmas kerta toden sanoo. Tällä kertaa se tosi oli napakymppi, aiemmin ei oikein irronnut. Ja mistä olikaan kyse. 

Ystäväni Juha oli kutsunut minut 1.-2. maaliskuuta Satakuntaan naapurinsa kettukojulle kuvaamaan sikahaaskalla vierailevia merikotkia. Koju oli uusittu ja kotkia oli näkynyt enemmän kuin aiempina talvina.

Ensimmäisen kuvauspäivän aamuna kello soi 5.15. ja ennen kuutta olin jo kojulla. Juha vei niin minut kuin kamppeenikin. Oli vielä pimeää, linnuista ei ollut havaintoa. Tiettävästi on kuitenkin viisasta, että kuvaajalla on saattaja, jonka poistuessa linnut kuvittelevat paikan olevan vain heitä varten.

Heti kohta oli kojun lämmitin päällä, eväät sivupöydällä ja kameravarustus ( Sony RX10 IV, ja Canon 7D Mark IV varustettuna Sigma 150-600 putkella. Ei ole köyhällä varaa ammattimiesten vehkeisiin) paikallaan ampuma-aukossa. Kuppi kahvia ja lämmitin pois päältä. Nyt voisi show alkaa.

Klo 6.21 saapui ensimmäiset ruokavieraat, korppiparvi ja muutama harakka. Haaskasta päätellen ne olivat käyneet aiemminkin. Vielä siellä riitti nokittavaa. Kauemmas pellolle laskeutui yksi kerrallaan peräti seitsemän kotkaa.Ne olivat huomattavasti korppeja varovaisempia.

Auringon jo noustua uskalsi ensimmäinen kotka aamupalalle. Päivästä tulikin pilvetön ja kirkas.

Merikotka on Suomen suurin petolintu. Ympäristömyrkkyjen takia lintu oli vaarassa kuolla sukupuuttoon, mutta haaskoilla eli puhtaalla ravinnolla kanta saatiin pelastetuksi. Nykyisin kotkat saavat pärjätä omillaan, mitä nyt tällaisia muuhun tarkoitukseen asetettuja haaskoja käyvät verottamassa.

Vähitellen muitakin kotkia lähestyi tarjoilua.

Arkoja olivat ja pitivät välimatkaa.

Korpit tai ketut olivat levitelleet lihanpaloja ympäriinsä, kauemmaskin. Näin sai tämäkin kotka jotain syödäkseen.

Taitaa olla nuori kaveri, mutta nokka on kyllä silläkin kunnioitusta herättävä.

Rengaslöydöistä ja havainnoista voi ilmoittaa Luonnontieteelliseen keskusmuseoon oheisen linkin kautta.

Välillä taivaalla käytiin ilmataisteluita vai oliko jo jotain kevätleikkejä. 

Niin vain kävi, että ainoastaan tämä yksi niistä seitsemästä uskalsi tulla haaskalle korppien joukkoon.

Tätä eivät korpit vainonneet. Onko vanha konkari? Muut yrittäjät saivat korpeilta äkkilähdön ilmasaattueen kera.

Seuraavana harmaana aamuna ensimmäisenä saapui tämä kotkayksilö. Se ei rohjennut  mennä yksin haaskalle ja kohta se sitten häipyikin. Korppejakin tuli aamun aikana vain muutama. Että kuis sillain? En osaa selittää.

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Tuleekohan tänä talvena enää uutta lihalähetystä?

Ei se aina oikeen irtoo,

eikä onnistu kuten Strömsössä.

Viime viikonloppu meni Satakunnassa vanhan opiskeluaikaisen ystävän, Juhan tykönä. Tavoitteena oli kuvata kojusta niin ruokailevia valkohäntäpeuroja kuin merikotkia. Peurakojun eteen oli ladattu lasti kaalia ja kauraa. Lähimaasto oli kauttaaltaan peurojen tallaamaa, joten kuvaaminen näytti lupaavalta. Kelikin heittäytyi perjantai-iltana vallan dramaattiseksi, ja tuuli oli sopivan suuntainen. Nyt, jos ei koskaan.
Mutta ei, luontokappaleet päättävät itse, mitä tekevät, missä syövät ja milloin. Ei ole kuvassa elämää.

Toisella kojulla eväät olivat enempi lihalliset. Perjantaina paikalla ruokaili kaksi kotkaa ja lauantaiaamuna kojulle mennessäni näin yhden. Vahdittuani kymmenen tuntia oli uskottava, ettei tänään onnistaisi, kotka ei aamun jälkeen enää laskeutunut.

Olin tuonut tullessani pari sangollista lohenperkeitä saaliin varmistamiseksi.

Niistä kiinnostuivat nämä muuttomatkalla olevat harmaalokit.

Kelpasivat ne myös parille paikalliselle korpille.

Vanhassa kansansadussa tässä kohtaa huutaisi kettu: "Sun pomos on muhinoimassa sun eukkos kanssa". Korppi tieten aukaisisi suunsa ja rääkäisisi: "Mitä hel......!" Kalanpala olisi ollut ketun oma.

Nekään kaksi kettua, jotka aamulla tepastelivat tästä ohi eivät enää olleet huutelemassa, ja korppi sai pitää saaliinsa. Kuvaaja sai myös kauan himoitsemansa kuvat. Ei mennyt tämäkään istunto hukkaan. Lueskelin siinä samalla Juicen elämänkertaa ja sain tietää, että Juicen isä ei ollut eläissään kuten kukasta kukkaan lentelevä perhonen vaan niin kuin lumpusta lumppuun lentelevä koi. Lukemalla oppii aina jotain uutta.

 Sunnuntaiaamuna tulin kojulle varmuuden vuoksi jo pimellä. Sain nähdä komean auringonnousun. Kotkista ei ollut tietoakaan. Jokohan lähtivät kesälaitumille.

Muutaman tunnin jälkeen oli luovutettava, sillä kotiinkin oli määrä palata. Suomeen saapunut lämpäaalto oli käynnistänyt lintujen kevätmuuton. Joutsenia, hanhia, töyhtöhyyppiä, sepelkyyhkyjä ja rastaita oli jo runsasti liikkeellä.

Onkohan pesämätäs jo vallattuna?

Yleensä näissä blogitarinoissani kertoilen saavutuksistani, mitä sitten milloinkin olen tavoitellut. Nyt jäi ne varsinaiset tavoitteet kuvaamatta. Retki ei silti ollut ollenkaan epäonnistunut. Kyllä peurat ja kotkat tulevat vielä  kuvatuiksi, kunhan sitkeästi yritän. Liian helppo ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Joskus sitten. Sain kuitenkin kohtuulliset korppikuvat ja pelkkä luonnon tarkkailu on aina antoisaa.

Ja se toinen puoli, vanhan ystävän kohtaaminen vuosien jälkeen. Kuvausteni onnistumiseksi oli tehty paljon esivalmisteluja. Ylöspito oli mahtavaa ja peura- sekä ahvenkeito suorastaan gourmet-luokkaa. Kiitos Juha, tästä jatkakaamme!

Linnaistensuon talvi

Syksyllä 2014 esittelin Linnaistensuota lumettomana. Tänä upeana kevättalven päivänä sain hiihdellä samoissa maisemissa missä vain, sillä täällä Lahden seudulla on mahtavat hangenkantoset.

Tälle keväiselle lumihangen ominaisuudelle löytyy monta synonyymiä. Tässä joitakin: kerihanget, kersteet ja kantohanki. Hanki muuttuu kantavaksi, kun kova pakkanen kovettaa aiemmin suojasäällä vettyneen lumen.

Pakkasta oli aamulla kahdeksan aikaan yksitoista astetta, aurinko sai paistaa täysin pilvettömältä taivaalta ja viimeaikojen navakka tuulikin oli päättänyt tänään levätä.

Sain pitää koko suoalueen yksityiskäytössäni koko aamupäivän. Seuranani olivat vain kymmenet korpit.

Näitä käkkyröitä pitää aina kuvata.

Edellisiltana oli joku prätkäjannu käynyt testaamassa hankia mopollaan. Luonnonsuojelualueella toki kyseenalaista toimintaa, mutta uskon kuskin nauttineen tästä mahdollisuudesta. Omasta lapsuudesta ja nuoruudesta muistuu mieleen, miten hauskaa vastaava ajelu oli polkupyörällä. Ajat muuttuvat.

Suo on palautettu alkuperäiseen luonnontilaan ja kuurona voisi kuvitella olevansa kaukana kaikesta sivistyksestä. Nelostie on kuitenkin vain kahden kilometrin päässä ja tie Lahdesta Kouvolaan kilometrin etäisyydellä. Liikenteen ja teollisuuden ääniä ei kuitenkaan voi olla kuulematta ja muutamat savut ovat näkösällä.

Suota kiertämällä yritin löytää teerien mahdollisen soidinpaikan. Sellaista ei eteeni tullut, mutta korpit olivat valloittaneet koko laajan suoalueen vastaavaan käyttöön.

Viisas ja varovainen lintu ei kuitenkaan päästänyt hiihtäjää kuvausetäisyydelle. Kiikarilla saatoin seurata korppien kisailua ja tanssahtelua hangilla samoin kuin myös taidokkaita ilmailunäytöksiä.

Siinä joku nuorukainen on ottanut samban ensiaskeleet.

Komea lintu!

Tästä suunnasta näitä luontokappaleita useimmin saa tähdätä.

Jonkun on aina oltava vartiossa. Yksi oikea ääni ja koko parvi häipyy kauemmas.

Korppi on viroksi ronk, mikä varmaan on seurausta sen yleisestä lauluäänestä. Korpilla on kuiten lukuisia erilaisia ääniä, esimerkiksi hauskat blink, donk ja dojojong. Mistä lie kaiken oppinutkaan.

Kansansadussa "Kettu ja korppi" nälkäinen kettu paljastaa leipäpalan löytäneelle korpille, jotta tämän eukko muhinoi usein korpin pomon kanssa korpin ollessa ansiossa. Tähän korppi kiivastuneena tokaisee: Mitä hittoa! Näin suu aukeaa ja leipäpala putoaa ketulle.
Vanhoissa saduissa on usein mukana opetus ja niin on tässäkin: Jos kuulet pomosi vehtaavan eukkosi kanssa, pidä suusi kiinni, sillä muutoin saatat menettää leipäsi!

Näin liidellään suhteen  ollessa vielä tuore.

Tässä tyylittelee taitolentojoukkue The Black Ravens. Keskimmäinen vasemmalla kaipaa vielä lisää harjoitusta.

Suon halkaisee itä-länsi suunnassa pitkospuupolku, joka näin talvella on lumen alla sekin. Polun molemmissa päissä on lintujen ystäväin ylläpitämät talviruokintapaikat. Huomasin läntisellä paikalla autolle palatessani tikliparin.

Näin sain kuvatuksi tämän kauniin linnun nyt jo vähän lähempää kuin aiemmin talvella. Vielä on tavoiteltavaa.

Auringonkukan siemenet maistuivat myös punatulkuille

ja jotain löysi mustarastaskin.


Nyt kolme tuntia myöhemmin mittari näytti +1º.