Kalkkilouhos, Sääskjärvi

Kalkki eli kalsiumoksidi (CaO), josta käytetään myös nimiä poltettu kalkki tai sammuttamaton kalkki, on valkoinen emäksinen kiteinen yhdiste. Kalkkia saadaan kalkkikivestä eli kalsiumkarbonaatista kuumentamalla kalkkiuunissa noin 1 000 °C:n lämpötilassa, jolloin siitä lohkeaa hiilidioksidia. Kalsiumoksidia muodostuu myös eräiden muiden kalsiumyhdisteiden, kuten kalsiumnitraatin kuumentamisen yhteydessä.

CaCO3 → CaO + CO2.

Kalkkia käytetään sementin ja laastin valmistukseen, sekä maataloudessa peltojen kalkitsemiseen. Se reagoi herkästi veden kanssa, jolloin syntyy kalsiumhydroksidia, jota sanotaan myös sammutetuksi kalkiksi. Reaktio on tällöin seuraava:

CaO + H2O → Ca(OH)2.

Kalkin pH-arvo on 13.  (Wikipedia)

Kalkkikiven louhinnalla on Suomessa pitkät perinteet. Ensimmäiset kirjalliset viitteet siitä ovat jo keskiajalta. Vanhoina aikoina kalkkikiven käyttö rajoittui lähinnä kalkin polttoon ja poltettua kalkkia käytettiin muurilaastin valmistukseen. Vanhoja malmiesiintymiä ja kaivoksia käsittävissä koontiteoksissa (Holmberg 1858; Furuhjelm 1884a, 1884b, 1886, 1887) kalkkikivi mainittiin aina metallisten malmiesiintymien kanssa. Viime vuosisadan lopun teollisen läpimurron myötä kalkkikivellä oli entistäkin suurempi merkityksensä kaikessa nykyaikaisessa rakentamisessa. (http://weppi.gtk.fi/aineistot/kaivosteollisuus/Karbonaattikivikaivokset.htm)

Huomattavaa kalkin louhintaa on viime vuosisadalla ollut mm. Sipoon Martinkylässä (Härme 1978, s . 44) ja Iitin Sääskjärvellä (Arhe 1980) . Holmbergin (1858, s . 18) mukaan on Sääskjärven louhoksesta jo Birger Jaarlin aikana otettu kalkkia Hämeen linnan rakennukseen . Siten se lienee vanhimpia tunnettuja kalkkilouhoksia maassamme . (http://tupa.gtk.fi/kartta/kivilajikartta400/kls_c1_d1.pdf)

Nämä kuvat ovat Sääskjärven louhokselta, jonne minut johdatteli eilen Navake-kaveri Markku (Nastolan valokuvakerho). Luohos on ollut toiminnassa viimeksi 1950-luvulla. Ensimmäiset kaivaukset ovat mahdollisesti alkaneet jo 1200-luvulla. Hylätty työmaa on kasvanut jo melkoiseksi ryteiköksi, eikä sitä voi ohikulkevalta kylätieltä edes havaita.

Markulle paikka on ennestään tuttu, koska hänen mummolansa on sijainnut hyvinkin lähellä. Paikalta löytyy kivenlohkareita, jotka ovat  monenkirjavaa materiaa. Samoin kallioseinämät ovat hyvin erilaatuisia. On selvästikin kalkkipitoista valkea kiveä, mustankiiltävää rautamalmia, jotain vihertävää, liekö kuparia joukossa ja erilaisia kiilteitä. Näin arvailee maallikkogeologi.

Louhos on kaksiosainen. Kaivausten väliin on jäänyt jotain kovempaa kiviainesta oleva väliosa. Itse kaivauksetkaan eivät ole kovin suuria halkaisijaltaan, vain muutaman kymmenen metrin luokkaa. Seinämät ovat korkeintaan parikymmentä metriä korkeita.

Vanhempien aikojen kaivostyö on varmaan ollut hakku- ja kiilahommia. Tuossa kallion yläosassa näkyy myös poran jälkiä. Kehitys on kehittynyt. Porari Erkki Miettinen on ollut työssä traktorikompressorin kera ja haussa on ollut wollastoniitti, jota käytetään keraamisessa teollisuudessa.

Löytyisikö kuparia?

Aimo Halilan Iitin historian mukaan rakennutti Perheniemen kartanon isäntä Erik Johan Stråle 1850-luvulla kaivoksen ja tien väliin isot kivistä muuratut kalkinpolttouunit. Polttotöitä johtamaan hommattiin ammattimies aina kaukaa Ruotsista . Polttotöitä tehtiin  1900-luvun alkupuolelle asti. Onko tässä uunin jäänteet? Voi tietysti olla, että kyseessä on vain jätekivikasa.
Lähistöltä on löytynyt myös vanhempi kalkinpolttouuniksi sopiva holvaus, mutta se on myös mennyt kasaan eikä sen käytöstä ole jäljellä varsinaista tietoa.

Kaivosretki oli yllättävä ja mielenkiintoinen. Ajellessamme  kyläteitä kertoili Markku muistakin paikkakunnan huomionarvoisista aiheista. Tällaisia ovat mm. kuningas Kustaa III:n sotilasleiri, Perheniemen ja Massin kartanot ja tolstoilaiset Isohiiden veljekset.  Näistä lisää joskus myöhemmin.
Kiitokset Markulle opastuksesta ja retkiseurasta sekä vaimollensa kahveesta ja maukkaasta mustikkapiiraasta!

Kartta: Kalkkilouhos

Valkoposkihanhien syysmuuttoa 2016

Valkoposkihanhi, Branta leucopsis. Blogissa on vanhempi tarina viime vuoden lokakuulta. Muutto on vaan niin mahtava tapahtuma, että olihan sitä taas seurattava. Oheiset kohtaamiset ovat ajalta 26.9.-10.10. Nastolan, Iitin ja Orimattilan pelto- ja vesialueilta.

Heimo: Sorsat – Anatidae
Yleiskuvaus: Selväpiirteisen valko-, musta- ja harmaakuvioinen pienehkö hanhilaji.
Koko: Pituus 58–70 cm, siipien kärkiväli 120–142 cm, paino 1,8–2 kg.
Pesä: Erilaisesta kasvimateriaalista rakennettu, vuorattu untuvilla.
Pesiminen: Munii 2–9 (tavallisesti 4–5) munaa, haudonta-aika 24–25 vrk. Poikaset lentokykyisiä 40-45 vrk:ssa. Pesii kuivalla maalla, usein yhdyskuntina.
Esiintyminen: Pesimälajina Novaja Zemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa. Aikaisemmin tavattiin Suomessa vain läpimuuttajana, mutta on nykyisin myös pesimälintuna lähes koko rannikkoalueella (Kokkolasta Virolahdelle) ja sisämaassakin Oulujärvellä, Päijänteellä ja Lahden Vesijärvellä. Suomen ensimmäiset pesinnät todettiin 1980-luvun alussa ja vuonna 2006 pääkaupunkiseudun pesimäkanta oli n. 700 paria. Koko Suomen pesimäkanta on nykyisin arviolta 4.000–5.000 paria. Talvehtimisalueet Pohjanmeren ympäristössä (Brittein saaret ja Hollanti).

Muutto: Arktinen kanta muuttaa syys–marraskuussa, pääjoukot lokakuussa ja keväällä huhti–kesäkuussa (pääjoukko toukokuun puolen välin tienoilla). Suomessa pesivien yksilöiden muutto on syksyllä myöhäisempi ja keväällä arktisia lintuja aikaisempi.
Ravinto: Erilaisia kasveja, joita laiduntaa rantaniityiltä, pelloilta ja myös nurmikoilta.
Ääni: Muuttoparvien ääni muistuttaa koiran haukuntaa.
Uhanalaisuus: Elinvoimainen, rauhoitettu.

Nämä hanhet ja joutsenet tapasin Nastolan Sylvöjärvellä.

Kanadanhanhea selvästi pienempi valkoposkihanhi on selkäpuolelta tuhkanharmaa ja vatsapuolelta harmaanvalkea. Laji muistuttaa kanadanhanhea, mutta valkoposkihanhen otsa on valkoinen (kuvaavampi nimi olisikin valko-otsahanhi), mustan ja valkean väriraja on rinnassa eikä kaulan alaosassa. Myös kanadanhanhelle tyypillinen ruskea väri puuttuu. Nuori valkoposkihanhi on mustilta höyhenalueiltaan harmaavivahteinen, selän ja siiven höyhenten reunuksissa lähellä höyhenten kärkeä on ruskeat poikkijuovat, jotka säilyvät osittaisen syyssulkasadon jälkeenkin. Nuorten lintujen mustat osat ovat ruskehtavia vielä seuraavana kesänäkin. Valkoposkihanhen nokka ja jalat ovat mustat, ja silmän värikalvo on ruskea.

Artjärvellä lennettiin muuan aamupäivä umpisumussa. Toivottavasti transponderit olivat päällä.

Laskeutuminen on lystikästä katseltavaa.

Yöt vietetään vesillä jopa kymmenien tuhansien lintujen parvissa. Päivisin on kuivamuonan väliin saatava myös juomavettä.

Iltapalalla Sääskjärven Perheniemen pellolla.

Ilta joutuu. Näitä määriä ei voi tajuta muuten kuin läsnäolemalla. Kaakatus ja siipien havina, varsinkin paniikkinousuissa, on itse koettava. Lintumiehet osaavat ilmoittaa määria. Minä sanon vain: käsittämättömän paljon, parhaimmillaan joitakin kymmeniä tuhansia. Valokuva näyttää vain kapean sektorin jopa laajakulmaobjektiivilla.

Ruokailu päättyy vasta auringon laskettua. Lintuparvet lentävät jatkuvasti pellon ja järven väliä edestakaisin.

Mikä ajoi Rieskan pellon linnut ylös?

Merikotka, joka korjaa matkalle uupuneen tai loukkaantuneen. Hanhiparvet ovat houkutelleet mukaansa merikotkia, joita näkee saalistamassa päivittäin. Myös kettuja on näkynyt mielestäni tavallista enemmän.

Järjestys olla pitää.

Ruskaretkellä

Aamu valkenee Sääskjärvellä. Sumua odotin, ei tullut.

Hanhia taivaan täydeltä.

Joku sanoisi: pilalle mennyt. Minä pidän.

Samoilla retkillä näkee yhtä sun toista muutakin. Harmaahaikara palaa yöpaikalleen.

Myös muutomatkalla olevia ja nälkäänsä saalistavia haukkoja näkee paljon. Sinisuohaukaksi häntä arvelen.

Voipa tavaalle ilmaantua halokin.

Piekanoja on erityisen paljon. Haukat jahtaavat myyriä.

Kettu uskalsi ajaa kotkan lentoon. (en saanut kuvaa)

Luulin hanhien matkanneen jo eteen päin. Eipä olleet tai sitten nämä ovat jäljempää joukkoa. Auringon laskiessa eilissä iltana Kuivannon pelloilla.

Toisella puolen tavoiteltiin kuuta.

Alun faktat Luontoportista