Hanhiretket 2015 I

Hanhiretkillä Nastolan, Iitin ja Orimattilan peltomaisemissa

Viimeisestä tarinasta onkin jo aikaa. Kesä meni niin mökkiremontin ehdoilla, ettei harrastuksille jäänyt enää paljoakaan energiaa. Toki tuli tehdyksi joitakin lyhyitä luonto- ja kuvausretkiä, mutta niistä ehkä jotain myöhemmin. Nyt on eläkeläisellä onneksi taas mahdollisuus harrastaa.

Saavuttuani Nastolan talvikotiini, oli pakko päästä valkoposkihanhien lepo- ja ruokailualueille heti ensimmäisenä aamuna. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin hanhet päättävät jatkaa matkaansa.

Hanhet viettävät yönsä vesillä, turvassa maapedoilta. Jos haluaa kokea hanhien nousun aamupalalle, on oltava oikealla paikalla jo ennen auringon nousua. Kuvauskaverini Jorma ja minä olimme Iitin Sääksjärvellä seitsemän aikaan. Nämä ensimmäiset kuvat on kuvattu eilen länsirannan lintutornista, joka osoittautui hyväksi valinnaksi.

Paljonko lintuja oli? En tiedä, mutta kokeneempi Jorma arvioi niitä olleen muutama kymmenentuhatta. Hanhet nousivat siivilleen erikokoisina parvina. Kerran ylös kohosi kerralla suurempi joukko. Tällöin siipien humina ja lintujen kaakatus muistutti jo myrskyn pauhua. Tunnelmaa on mahdoton sanoin kuvailla, se on itse koettava.

Kolmen vartin kuluttua alkoi aurinko pilkottamaan.

Osa hanhista laskeutui ruokailemaan heti tornin takana olevalle pellolle. Suurin osa jatkoi kuitenkin kauemmas, oletettavasti kuitenkin alle kymmenen kilometrin säteellä oleville peltoalueille.

Olipa aamupalalle lähtenyt kettukin.

Mustavalkokokeilua.

Onneksi heinät oli saatu jo latoihin, muuten olisi voinut ahteri paleltua.

Aamu-usvassa souteli yksinäinen verkonkokija. Saalista tuli kaksi kiloista kuhaa.

Pakkasenpuremat

Kohti apetta.

Kuivannon pelto-ojilla saalisteli sinisuohaukka.

Iltapäivällä kotimatkalla tavattiin myös kaurisperhe. Ruokailu oli mielessä heilläkin.

Äiti vahtii, että lapset voivat syödä turvallisesti.

 Tänä aamuna pääsin aiheeseen vasta koirat lenkitettyäni. Eväitä pakatessani Jorma soitti ja kertoi aamuisesta löydöstään. "Nyt ne hanhet ovat täällä Arolan pelloilla ja niitä on aivan tajuttoman paljon!" Siis sinne. Suurin osa linnuista oli ruokailemassa näkymättömissä tuossa peltonotkossa. Määrän mittaluokka on kuitenkin kymmenissä tuhansissa.

Parvi elää koko ajan, siitä poistuu porukoita ja siihen laskeutuu koko ajan lisää.

Jos on hanhilla tolkkua lentokuvioissaan, on sitä myöskin ruokailussa. Ympäri valtavaa lintumassaa on aina joitakin lintuja kaula oikosena vahtia pitämässä. Miten työnjako suoritetaan, on minulle täysi arvoitus.

Näitä on todella paljon. Miksi ne eivät tömää toisiinsa?

Osa hanhiparvista lensi huomattavan korkealla. Oletan niiden tulleen jostain kauempaa.

 Peltoaukeilla saalisti muitakin muuttajia. Piekanoja löytyi kumpanakin päivänä ainakin kuusi yksilöä.

Isolepinkäinen, lapinharakka oli sekin saapunut maisemiin.

Tässä paikallisasukas. Löydätkö, tunnistatko?

Peruslinnustolaiset: "Ne syö meidän ruuat. Joo, ja vie varmaan naisetkin!"

Ja näin se käy, näyttää Jorma. Linkistä löydät upeita luontokuvia, joita kannattaa käydä ihastelemassa.

Valkoposkihanhet

Syysmuuttoa Iitin Lyöttilänkylän pelloilla ja Sääskjärvellä

Valkoposkihanhi on suomessa suht uusi laji. Ensimmäinen pesintä on havaittu vuonna 1981 Inkoon saaristossa. Kantaa on lisätty istutuksin vapauttamalla lintuja mm. Korkeasaaresta. Nykyisin pesiviä pareja arvellaan olevan 3800. Pesiviä lintuja on Kokkolasta Virolahdelle ulottuvalla rannikkoalueella sekä muutamilla sisämaan järvillä mm. Lahden Vesijärvellä, jonka rannalta löytyi ylläoleva, tänään kuvattu yksilö.
Valkoposkihanhelle mieluista ravintoa ovat erilaiset kasvit, joita se hakee rantaniityiltä, pelloilta ja nurmikoilta. Ihmisten aluksi ihastunut suhtautuminen näihin kaupunkinurmikoiden valtaajiin olkaa paikoin olla jo koetuksella.

Suurin osa maassamme tavattavista valkoposkihanhista on muuttomatkalla olevia lintuja. Matka Pohjoisen jäämeren pesimäalueilta Pohjanmeren rannikon talvehtimisalueelle kulkee Itä- ja Kaakkois-Suomen yli. Iitin kunnan alueella sijaitsevat suuret peltoaukeat ja vesistöt tarjoavat linnuille hyvät tankkaus- ja levähdyspaikat. Päämuutto etelään tapahtuu syys- lokakuun vaihteen tienoilla ja takaisin palataan  huhti- toukokuussa.

Nastolasta, omalta talvehtimisalueeltani, Iittiin on vain parikymmentä kilometriä. Siksipä minun oli lähes pakko lähteä kameroineni hanhijahtiin.

Ensimmäinen retkeni 29.9. vei minut harhailemaan Iitin kirkonkylän pohjoispuolen peltoaukeille. Aikani ajeltuani näin lintuparven laskeutuvan pellolle. Koska välimatka oli pitkä, en vielä tunnistanut lintuja. Päästyäni lähemmäs ja saatuani kiikarit silmilleni saatoin havaita osuneeni varsinaiselle hanhien joukkoruokailupaikalle. Jalkauduin autostani ja asettauduin pellonlaidan kuusten katveeseen.
Sittenpä alkoikin se näytös, joka tällaiselle keskisuomalaiselle oli jotain aivan uutta ja uskomattoman mahtavaa. Koskaan ennen en ole nähnyt kerralla niin paljon lintuja yhdessä parvessa.

Jo kaukaa kuului lähestyvän lintuparven äänekäs keskustelu. Etsittyäni  tovin metelin aiheuttajaa, alkoi metsän yltä  taivasta vasten erottua lähestyvä hanhiaura. Kohta tuli toinen ja välillä eri suunnista yhtäaikaa useampikin.

Kaikki nuo saapuvat tuhannet linnut alkoivat pudottaa lentokorkeuttaan ja laskeutuivat lopulta joko suoraan tai muutaman kerran kaarreltuaan samalle pienelle peltoalalle. Miksi? Peltoa olisi kyllä riittänyt kilometrein puoleen jos toiseen.

Sitä hurmosta, jonka lintujen runsaus, huumaava kaakatus ja siipien mahtava kohina aiheuttivat en pysty kyllin kuvaamaan. Se vaan on itse koettava. Ehkä useampi kohtaaminen näiden lintujen kanssa laimentaa tunnetta? Toivottavasti ei.

Välillä tuo valtava lintuparvi nousi humahtaen siivilleen ja vaihtoi ruokailupaikkaa ehkä vain sata metriä. Nousun syyksi etsin jotain petoakin, mutta sellaisia en havainnut.

2.9. suuntasin Sääskjärvelle. Aamu oli sakean sumuinen ja tienoo minulle aivan uusi. Kun oletin olevani jo melko lähellä järveä, löytyi tien vierestä viitta, joka ohjasi lintutornille. Järvi oli niin sumun peitossa, ettei sieltä voinut nähdä yhtään mitään. Sen sijaan ulapalta kuului mahtava kaakatus, hanhia oli siis paikalla. Lintutorni oli oiva ympäristön tarkkailu- ja kuvauspaikka. Metsästäjäpari oli onnistunut saamaan sorsan.

Paikallinen Kala-Eemeli uhmasi sumua ja souteli verkoilleen. Palattuaan hän jäi turinoimaan kanssani ja kertoili omista runsaista luontokokemuksistaan. Lähtiessään mies lahjoitti minulle kiloisen kuhan. Mahtava aamu jo nyt.

Sumun alkaessa hälvetä saatoin todeta järvellä olevan lintuja todella paljon, mutta ne olivat minusta nähden järven väärällä laidalla. Siispä vaihdoin paikkaa ystävällisen lintubongarin vihjeestä vastakkaisella puolella olevalle uimarannalle. Paljonko lintuja oli, en halua edes arvailla. Pitkän putken kuvissa näet vain kapean osan näkymästä. Useita tuhansia joka tapauksessa.

Oman päätelmäni mukaan linnut yöpyvät järvellä ja lähtevät sitten aamun valjettua jälleen pelloille ruokailemaan. Tätä tehdään kelien mukaan joitakin päiviä.

Ja kun kaikki on kohdallaan, lähdetään jatkamaan matkaa.

Metsän yllä ei sitten ole sääski- vaan hanhiparvi. Tätä kirjoitellessani tiedetään valtavien valkoposkihanhiparvien saapuneen Suomenlahden rannoille. Sieltä oletan niiden myös jo jatkaneen matkaansa jonnekin kenties Viroon, Tanskaan, Belgiaan, kuka minnekin. 

Keväällä, kun saavutte takaisin, aion olla teitä vastassa. Mutta nyt: Hyvää matkaa ja toivottavasti talvehtiminen sujuu hyvin!

Täältä löytyy:
Lyöttilä
Sääskjärvi

Kuolemanmäki

"Kuolema kutsuu"  on kai jonkun dekkarin nimi ja kyllä Kuolemanmäkikin vetää puoleensa.

Kartoista löytyy monenmoisia kiinnostavia nimiä. Mistä nimet ovat saaneet alkunsa, voi useimmiten vain arvailla. Onko Kuolemanmäellä joku oikeasti kuollut, ehkä pudonnut jyrkänteeltä tai saanut sydänkohtauksen kiivetessään. Kyseessä voi olla myös joku murha- tai taistelupaikka. Kukapa tietää, minä en. Mäki, jota jossain vuoreksikin kutsuttaisiin, sijaitsee Iitissä lähellä Nastolan rajaa. Seuraava kukkula länteen on Jääkirkkovuori, jota jo keväällä esittelin.

Sumua riitti pitkälle aamupäivään. Kartasta olin jo ennakkoon katsonut Haramaantien laidalta kohdan, josta jatkaisin jalan. Läpi pellon kulki suuri valtaoja, jonka ylityspaikkaa sain tovin etsiä. Tuolla sakean puuston takana pitäisi olla jyrkkää kallioseinää.

Välittömästi metsään sukellettuani törmäsin pystysuoraan vuorenseinään. Kartanlukuni oli osunut oikeaan. Objektiivin valinta sen sijaan ei, olisin kaivannut laajempaa kulmaa.

Kasteiset hämähäkinseitit erottuivat hyvin.

Tässä vuoressa näyttää olevan monenlaista ruhjetta: on luolaa, halkeamaa, kielekettä ja lippaa jos jonkinmoista.

Kiipeilijöiden jälkiä en löytänyt, vaikka paikka siihenkin touhuun hyvin soveltuisi.

Kiviaineessa esiintyy vaihtelua. Mitä lie tämäkin "kalliorokko"?

Monen puun kasvupaikanvalintaa saa ihmetellä.

Tovin vuorta kiertäneenä löysin loivemman rinteen, josta kapusin vuoren laelle.

Maisema on mäntymetsää ja kallioita peittää upeat jäkälämatot ja mustikanvarvut.

Ruska näyttää jo puraisseen.

Välillä näkymää alaspäin.

Kallion päällä on valtava irrallinen lohkare, kallioksi tuota jo itse nimittäisin.

Seinämästä voi löytää monenlaisia hahmoja.

Autoa kääntääkseni ajoin tietä hieman eteenpäin ja löysin paikan, josta voi erottaa  kauempaa osan jyrkännettä .

Kuolemanmäki ei koitunut tällä kertaa minun kuolemakseni, mutta kyllä ylhäällä oli syytä olla varovainen märkien ja liukkaiden sammalien kanssa. Sumu alkoi hellittää lenkkini aikana.

Kohteen sijainti: http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=40000&text=Kuolemanm%C3%A4ki&srs=EPSG%3A3067&y=6756564&x=453618&lang=fi