keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Linnut kesällä 2021

 Nyt kuluvana vuonna 20. lokakuuta mennessä olen havainnut Suomen rajojen sisällä 168 lintulajia. Aloite moiseen tarkkailuun tuli BirdLifen "Tunnista sata lintulajia" kisasta. Minulle luku on saavutus, parhaat linnustajat menevät jo luvussa pitkälti yli kahdensadan. Useimmat näistä linnuista olen onnistunut jopa kuvaamaan, jotkut huonommin, toiset paremmin. Ohessa mieluisimpia osumia:

Leppälintukoiras Äänekoskelta. Mielestäni yksi upeimmista meillä pesivistä linnuista.

Kultarinta Jyväskylästä. Kova oli laulamaan hän. Minulle ensitapaaminen.

Törmäpääsky Saarijärveltä. Harvassa ovat ne hiekkatörmät, joissa pesintä onnistuu. Tietämäni Hankasalmen yhdyskunta oli hiljainen.

Harmaasieppo Rautalammilta. Tänä kesänä lintu pesi mökilläni rakentamassani pesälaatikossa mökin räystään alla. Joka kesä ei näin ole ollut.

Hippiäinen Yttergrundin majakkasaarelta. Paikalla oli myös kuvattavaksi liian vilkas peukaloinen.

Valkoviklo saman saaren ulkokalliolta. Odotin tapaavani majakkaretkellä enemmänkin kahlaajia, mutta saaren rannat eivät olleet siihen soveltuvia.

Tikli Espoon Suomenojan maisemista. Ohdakkeet maistuvat.


Pajusirkku samoista maisemista. Vesilintuja oli loppukesästä niukemmin. Keväällä sitten taas.


Pikkulepinkäinen samalla rannalla.

Lapasorsa oli lyöttäytynyt Jyväskylässä sinisorsien joukkoon.


Suokukko ja kottaraiset syysmuutolla Laukaassa.


Keltavästäräkki matkalla etelään.

Jalohaikara Vuonteelta. Näitä näkee nykyisin aina useammin. Harmaahaikara onkin jo suht yleinen.







keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Mitä tekisin isona, kun työelämä on jo taakse jäänyttä elämää?

 Koulupoikana filmikameroiden aikaan aloitettu valokuvausharrastus oli jäänyt uinumaan Ruususen unta viideksikymmeneksi vuodeksi. Aina oli ollut muuta touhua ja rahankulua. Pari vuotta ennen eläköitymistä sain kipinän palata takaisin valokuvauksen pariin. Nyt tai ei koskaan.

Mikä valokuvauksen lajeista olisi minun ominta alaani? Valokuvaus on niin laaja käsite. Kuvata voi filmille tai digitaalisesti, musta-valkoisena tai värillisenä, sisällä tai ulkona jne. ja kuvattavien kohteiden määrä on rajaton.  Luonnossa olen aina viihtynyt tarkkaillen lintuja, kalastaen, sienestäen, retkeillen, maisemia ihaillen. Jospa yhdistäisin ulkoilun, liikunnan,  luonnontarkkailun ja valokuvauksen.

Nyt, reilut kymmenen vuotta myöhemmin, voin katsoa, mitä olen tähän mennessä saanut aikaiseksi. Linnuista on tullut minulle tärkein kuvauskohde. Lintukuvia on kertynyt tuhansittain jollei jopa kymmenin tuhansin ja Suomessa tavattuja lajeja olen saanut kuvatuksi parisen sataa.

Tiesin, etten aloittaessani ollut kummoinenkaan taitaja. Siksi oli jostain saatava oppia. Vuonna 2011 muutin Nastolaan, josta hakeuduin Lahden kansalaisopisto-Wellamon kurssilaiseksi. Hauska sattuma oli, että opettajana toimi ammattivalokuvaaja Kari Kuitunen, joka on alun alkaen saman Lievestuoreen koulun poikia kuin minäkin. Samana syksynä liityin myös Nastolan NAVAKE-valokuvakerhoon. Molemmista tiedän tarttuneen runsaasti niin tietoa kuin taitoakin. 

Kameraan, kuvaukseen, kuvankäsittelyyn ja luonnontuntemukseen liittyy loputtomasti asioita, joita oppimalla voi kehittyä omalla kuvaajanurallaan. Tässä muutamia hyllyyni kertyneistä opuksista, joita tutkimalla olen pyrkinyt jalostamaan taitojani.

Valokuvaus on harrastus, jossa ei koskaan tule liian hyväksi. Kalustoa jokainen hankkii oman (kuvitellun) tarpeensa ja varsinkin käytettävissä olevien varojen mukaan. Sanoisin, kuten Tippavaaran vanha isäntä -kyllä liika on aina liikaa, mut kohtuus se on taas liian vähän. Takarajaa ei ole.

Viimeisin hankintani on tämä Sonyn Räksä eli RX10 Mark IV. Syynä hankintaan oli kameran keveys. Podettuani ranteessa puoli vuotta  jännetupen tulehdusta, jonka aiheutti yli neljän kilon yhdistelmän viikon mittainen kanniskelu lintuluodolla, päätin keventää. Räksä painaa 1,1 kg. ja kuvat ovat vähintäänkin yhtä laadukkaita kuin pitkällä putkella otetut. Toki kamerasta löytyy muitakin huippuominaisuuksia. 

Kun kuvia alkoi kertymään, tuli mietittäväksi, mitä haluan kuvillani tehdä. Toki ne täytyy jotenkin tallentaa. Ulkoiset muistit ovat käteviä ja suositeltavaa on tehdä varmuuskopioita ainakin toiselle, jollei jopa kolmannelle muistille. Näistä tallentimista ei vain tule juurikaan katselluksi omia aikaansaannoksiaan ja niistä muut ihmiset eivät näkisi niitä oikeastaan lainkaan. 

Oma ratkaisuni kuvieni julkaisuun on ollut Facebook ja blogi nimeltä Jussin matkassa, jonka ensimmäinen julkaisu on syyskuulta 2013. Ensisijaisesti blogini on henkilökohtainen kuva-albumini ja päiväkirjani. Sen julkaisujen laatiminen on ollut mukavaa ja antoisaa puuhaa. Koska pyörää on turha keksiä uudelleen, olen käyttänyt asiateksteissä runsaasti suoria lainauksia, toki lähteen aina ilmaisten. Kaivamalla kuvauskohteisiini liittyvää tietoa olen oppinut samalla itse huomattavan paljon. 

Kuten ilmaisin, blogini on ensijaisesti henkilökohtainen tapani tallentaa kuviani ja retkimuistojani, mutta jos ne kiinnostavat muitakin lukijoita niin siitä vaan. Tarinoita on syntynyt näinä kahdeksana vuotena 236 ja lukijoiden määrä on juuri ylittänyt luvun 160 000. 

Kun kamera räpsähtää ja muistikortti saa digitaalisen lähetyksen, ei kuva ole vielä valmis. Lopullisen muotonsa tämä tallennettu pikselijoukko saa vasta kuvankäsittelyssä. Kuvankäsittely on digitaalisessa kuvatuotannossa työvaihe, jonka aikana kuvatiedostoa muokataan käyttötarkoitusta varten aineisto- ja laatuvaatimusten mukaisesti. Valokuvia käsiteltäessä muutetaan muun muassa kuvan rajausta, sommittelua, sävyalaa, valkotasapainoa, terävyyttä, värikylläisyyttä, kontrastia, resoluutiota ja väritilaa, jotta kuva saataisiin näyttämään kuvankäsittelijän haluamalta, useimmiten luonnolliselta. Oma käsittelyohjelmani on Adobe Photoshop Lightroom


Kun ottaa valokuvauksen harrastuksekseen, on mielestäni hyvä keskittyä vain muutamiin aihepiireihin. Minun kuvissani ja blogijulkaisuissani eniten esillä ovat linnut. Näin varmaan siksi, että linnut ovat olleet läpi elämäni kiinnostukseni kohteena muutenkin. Jo koulupoikana teimme kavereitteni kanssa linturetkiä ja etsimme lintujen pesiä. Linnunpönttöjä on valmistunut jokunen sata.

BirdLife on lintuharrastajien maailmanlaajuinen järjestö. Kun matkustan ulkomaille, tutkin aina ennen matkaa kohdealueen BirdLifen sivut. Näin olen löytänyt useita hienoja lintumaastoja. Kotimaassa tarkkailen Tiira-havaintosivuja lähes päivittäin. Moni on ottanut tavoitteekseen tunnistaa vähintäänkin sata lintulajia vuodessa. Oma havaintolukuni 20. syyskuuta 2021 on 165. Se on jo aika hyvä määrä. Kovemmat harrastajat ovat jo pitkälti yli kahden sadan.


Toinen kiinnostukseni kohde on majakat. Miksi? En osaa selittää, ne vaan ovat niin hienoja, ne sijaitsevat maisemallisesti upeilla paikoilla ja niiden historia on todella kiinnosavaa. Ennen kaikkea majakoiden  rakentaminen ja ylläpito ennen nykyaikaa ovat olleet aivan uskomattomia suorituksia.


Suomen Majakkaseura ja sen puuhamies Pekka Väisänen (myös Lievestuoreelta) ovat tiedottamisineen saaneet minut, kuten jo niin monet muutkin mukaan seuran toimintaan ja näiden usein jo hylättyjen merimerkkien  pelastamisen hyväksi tehtävään työhön.


Muut kirjat paitsi Utön linnake ovat majakkaseuran myyntiartikkeleita.


Linnavuoret ja muut vanhemman ajan ilmiöt ja rakennelmat ovat kolmas retkieni ja kamerani kohde.


Kalliomaalaukset ovat poikkeuksetta tarkoituksenmukaisilla paikoilla.


Kaislikossa lymyää lintumies Jorma Pulkkinen.

Retkilläni on usein ollut mukana kaveri. Ilman heitä olisin monia elämyksiä köyhempi. Kaikilta heiltä olen saanut omaksua paljon niin tietoa kuin taitoja. Ja onhan se ollut kaverin kanssa myös paljon hauskempaa. 


Pönttövuoren vanhassa tunnelissa monialaharrastaja, muinaistutkija ja rautatie-ekspertti Anssi Toivanen.


Märketin kalliolla maailmankiertäjä, vanha skönäri Pentti Kokko


Timalijahdissa lintukuvaajat Juha ja Sara Paananen.


Hyyppään valloittaja puolisoni Hillevi, joka ymmärtäväisesti on antanut minun  viilettää vapaasti maailmalla harrastusteni parissa.


Ohtakarin maisemia. Kameran takana kerrankin joku muu.










keskiviikko 25. elokuuta 2021

Yttergrundin majakka

 Kahden eri Märkket-viikon (vuosina 2019 ja 2020) jälkeen tarjoutui tänä kesänä mahdollisuus osallistua tolkootöihin Yttergrundin majakkasaaressa Selkämeren rannalla Siipyyssä. Näin myös tapahtui 14.-20. heinäkuuta. Yttergrund on Majakkaseuran käsittelyssä ensimmäistä kesää ja työtä riittää.


Yttergrundin majakalle kuljetaan Harri Utterin kuljettamalla moottoriveneellä. Matka mantereelta kestää tuskin varttituntia. Saaren ja mantereen välinen merialue on matalaa ja kivikkoista, venekuskin on syytä tuntea vetensä. Tässä majakka on kuvattuna vastakkaiselta puolen kuin sen venesatama sijaitsee eli etelän suunnasta ja metsästä pilkottaa vanha majakanvartijoiden mökki.


"Selkämeren keskiosa oli vielä 1800-luvun loppupuolella Pohjanlahden merenkulun pimeimpiä alueita. Säpin ja Sälgrundin majakoiden väliin jäi reilun 90 kilometrin pituinen valaisematon väylä.

Vuonna 1880 päätettiin rakentaa majakka Södra Yttergrundin saarelle Kristiinankaupunkiin. Yttergrundilla oli jo entuudestaan vanha luotsiasema rakennuksineen.

Rakentamisen viivästyessä yli kymmenen vuotta moni alus ajoi karille saaren lähistöllä. Aluksista muutama onnekas pääsi jatkamaan matkaansa, mutta osa upposi ja jäi hylyiksi.

                          

Modernin rautaisen majakan rakentaminen aloitettiin helsinkiläisen Kone & Siltarakennus -yhtiön toimesta vuonna 1890. Osat koottiin verstaan pihalle pala palalta ja valmistuttuaan purettiin jälleen osiin ja kuljetettiin Yttergrundiin. Saaressa rakennustyöt aloitettiin vuoden 1892 keväällä ja osat koottiin suuren kivijalan ja teräsrungon päälle. Uudet valolaitteet tilattiin Ranskasta.



Majakan valo sytytettiin ensimmäisen kerran 18.9.1892 ja se kantoi 14 meripeninkulman päähän. Valmistuttuaan kymmenkerroksinen ja 41 metrin korkuinen majakka oli Pohjoismaiden korkein. Sen valon korkeus on 43,6 metriä.
Ainutlaatuisen majakkatornin piirustukset olivat näytteillä Pariisin maailmanäyttelyssä vuonna 1900 sekä kansainvälisessä teollisuusnäyttelyssä Pietarissa vuonna 1908.


Ennen majakan rakentamista saarta asuttivat luotsit. Majakan valmistuttua saarelle palkattiin majakkamestari ja kolme majakanvartijaa. Heille tehtiin omat asuinrakennukset vanhan luotsiaseman ja majakan läheisyyteen 1890-luvun alussa. Talojen ympärillä oli pienet kasvimaat ja mahdollisuus pitää muutamia kotieläimiä, toisin kuin monella muulla karulla majakkasaarella.


Elämä saarella alkoi hiljentyä, kun luotsitoiminta lakkautettiin 1920-luvulla. Majakka muutettiin kaasukäyttöiseksi vuonna 1931, jolloin lakkautettiin myös kaksi majakanvartijan virkaa. Automatisoinnin jälkeen vuonna 1963 loputkin virat lakkautettiin ja saaren toiminta hiljeni kokonaan.

Pihapiiri on nykyisin autio, mutta rakennuksia on vuokrattu eri seurojen käyttöön. Majakka on kuitenkin yhä toiminnassa, ja se ohjaa merenkulkijoita 16,5 meripeninkulman päähän. Majakka on nykyisin Suomen kolmanneksi korkein Bengtskärin ja Suomenlinnan majakoiden jälkeen." (https://itameri.fi/fi-FI/Vapaaajan_vietto/Nahtavaa_merella/Majakat/Yttergrundin_majakka)

Valitettavasti majakan ovi on suljettu eikä sinne ole toistaiseksi mahdollisuutta päästä sisälle.


Majakanvartijoiden tuvan lisäksi saarelta löytyy pientä remonttia vailla oleva sauna, jonka mojovia löylyjä ei voi moittia.


Makasiini on  varastorakennus, johon on mahdollisuus kunnostaa myös yöpymistiloja.


Makasiinin aitaa jäkäläpeitteessään.


Entinen karjasuoja, jonne tänä kesänä on kasattu tuoreita halkoja (ehkä hieman ennenaikaisesti. Tiukkaseinäinen rakennus tuskin on paras halonkuivuupaikka).


Lähempänä venerantaa on luotsitupa, joka on Kristiinankaupungin veneseuran käytössä.


Sen vieressä on vanha purjevaja, josta löytyy vierailijoita palveleva kioski. "Hyi Pentti, täällä ei myydä Captain Morgania. Jäätelöa saat tai Majakkaseuran paitoja ja julkaisuja, virkkoi kioskin tyttö Outi.


Lännen puolella aukeaa ulappa ja vastarannalla on Ruotsi. Nämäkin kallioluodot ovat merimetsot vallanneet.


Pena ei metsoista välittänyt vaan vei verkot saaliskilpailuun.


Eikä suotta: yhdeksäntoista pulskaa ahventa.


Näistä puolet savustettiin ja puolet fileerattiin pannulla paistettavaksi.


Se on ahven eikä mikään muikku!


Karuilla saarilla kasvaa nilläkin monenlaisia kauniita kukkia.


Ja myös kanttarellejä ja herkkutatteja. Niinpä kokkimme Matti loihti niistä herkullisia piirakoita ja sooseja.


Joskus meri on tyyni toisinaan taas tuulee.


Tyrni taitaa tuottaa tänä syksynä hyvän sadon.


Guanoo, guanoo, guanoo!


Lintukuvauksen harrastajana haaveilin pääseväni kuvaamaan meren lintuja, kenties myös muuttavia kahlaajia. Hippiäinen, valkoviklo ja merimetso jäivät niukaksi saaliiksi.


Tästä muinoin kaivetusta kanaalista on käynti suojaiseen venesatamaan.


Erilaisia kiviaitoja ja rakennusten kivijalkoja sekä kaivanteita löytyy sieltä täältä kertoen jotain aiemmasta, rankastakin elämästä tällä saarella.


Aiemmat talkooryhmät olivat tehneet  ja mekin osaltamme saimme tehdä yllin kyllin ns. oikeitakin töitä. Viidakoitunutta metsää riittää raivattavaksi, jos sitä enemmän on aihetta raivata.


Rakennusten remontit ja halonteko eivät tule lähivuosina loppumaan. Me saimme aikaiseksi  emäntien iloksi mm. tiskipöydän. Toivottavasti materiaalit eivät olleet varatut johonkin tärkeämpään. Tai no, mikä se tämän tärkeämpää on?


Sitten taas syötiin ja hyvin. Kokkimme Matti murehti (oik.), mitä viimeisenä päivänä syödään, kun hirven- ja peuranliha on loppu, samoin lohi ja ahvenet. No, se oli sitten pyttipannua ja loistavaa sekin. Kyllä Matti osaa.


Ja niin saapui yö ja lopulta kotiinpaluupäivä. Antoisa ja mukava viikko, uusia ystäviä ja muutama reikä vyöhon lisää. 

Kiitos Helena, Outi, Harri, Matti ja Pentti!  Kiittää ja kumartaa Jussi