Matkalla Kaamaseen ja vieläkin kauemmas harhaan, osa I

Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri. Kalle on karavaanari, koska hänellä on matkailuauto. Tuiren ja Kallen Tiuku-koira oli sairastunut ja näin Kallella ei ollut reissukaveria suunnitellulle Lapin-Ruijan matkalle. Pääsin tuuraamaan.

Tässä itse Kalle ja jonkun toisen kulkupeli Rantsilan raitilla.

Illalla oltiin Oulunsalossa, Varjakan satamassa.  Kuvassa sateisen illan synkkä kuva Oulun suunnasta. Matkasuunnitelma oli hyvin väljä ja ennalta suunnittelematon. Ainoastaan ensimmäinen kohde, Varjakan saari ja siellä muinoin sijainneen sahayhteisön jäänteet kuuluivat toivelistalle. 

Mistäkö tällainen kohde? No, tietenkin TV:n Egenland ohjelmasta. Siinäpä on ohjelma minun makuuni. Voin vilpittömästi suositella kaikille kotimaan nähtävyyksistä kiinnostuneille.

Kylän miehet olivat käyneet kalassa ja heiltä saimme viisi suurta ahventa. Fileistä syntyi myöhemmin gourmet-tasoinen lounas (kokin itsekehua).

Saarelle pääsee kapulalossilla, joka kuljettaa ainoastaan jalankulkijoita. Kahteen mieheen pärjättiin hyvin. Lossin avaimen saa lunastaa lähellä satamaa olevasta Ravintola-Warjakan grillistä, josta saapi myös maukkaita hampurilaisia ja juomaa janoonsa.

Aikomukseni on tehdä Varjakan ja muistakin Oulunseudun vanhoista, nyt jo lakkautetuista, sahoista oma blogi-tarinansa. Siksi en tässä kertomuksessa uppoudu aiheeseen syvemmälti. Saha toimi vuosina 1900-1928 ja oli aikanaan Pohjoismaiden suurin. 

Sahan teollinen osa on jo raunioina, mutta erilaisia hallinto- ja asuinrakennuksia on jäljellä, koska Oulu-yhtiö piti niitä kunnossa työntekijöittensä lomakäyttöä varten. Nyt alue rakennuksineen kuuluu Oulun kaupungille. Mitä alueella ja näissä taloissa jatkossa tapahtuu on vielä hämärän peitossa. Suunnitelmia kuuluu olevan vaan mistä rahat?

Hailuodontien varrella päivysti haukka, jota arosuohaukaksi arvellaan. 

 

Varjakasta Rovaniemelle Leenan ja Velin pihalle parkkiin. Hyvänä pidettiin. Kiitos!

Seuraava yö sateessa Tankavaaran Kultakylässä. Onneksi on Kallella hyvä majoite. Ei tarvitse vanhojen ukkojen teltassa kärvistellä. On tunnustettava, että niin hienoja teltaretkiä kuin onkin tehtynä, on nykyisin mukavuudella melkoinen merkitys.

 

Näinköhän on joku näillä välineillä rikastunut? On varmuudella ainakin Evert Kiviniemi, joka löysi 392,9 grammaa painavan isommuksen 25. syyskuuta 1935. Tätä suurempaa ei kukaan ole vielä löytänyt.

Kaverille aina jätetään.

Matkalla tuli vastaan runsaasti upeita vanhoja Amerikan autoja. Oli kai ollut Saariselällä tai jossain muualla pohjoisessa alan harrastajien miitinki. Yksi oli vielä jäljellä.

Kalle halusi esitellä minulle Juutuan Jäniskosken uudet viritelmät.

Makkaran syöntiä on koetettu vähentää, mutta näissä oloissa se on vieläkin kohdallaan.

Vielä virtaa Jäniskoski. Kohta ollaan Kaamasessa. Kyllä sen näkee naamasta, kun ............ 

Tässä talossa juttu luistaa, eikä tarinat ihan heti lopu. Etelän varikset Matti ja Pena, vanhat merikarhut ovat päätyneet elelemään Karigasniemelle. Voi sitä huonompiakin valintoja tehdä. Kalaa ja riistaa riittää niitä pyytäville.

Poroja oli tieurilla varottavan paljon.

Tenojoen itärantaa kohti Utsjokea. Mennäänkö ylös- vai alaspäin? Riippuu varmaan puhutaanko joesta vai ilmansuunnasta.

Jatkuu...

Lapin kierros syyskuussa 2015

Karavaanari on kaikkien kaveri

Matkailuautoilija Calle pyysi syyskuussa kaveriksi Lapin turneelle. Mukava oli lähteä työntäyteisen kesän vastapainoksi. Koskapa Callen koipi oli kipiä, jäi jalkatyöksi lähinnä kaasun, jarrun ja kytkimen painaminen. Monta hienoa kohdetta löytyi myös autotien varrelta ja kuvia tuli napsittua aika joukko.

Ensimmäisenä päivänä päästeltiin Tankavaaran kultakylään. Iltalenkillä tutustuttiin 4-tien länsipuolella avattuun uuteen harrastajien huuhdonta-alueeseen.

Aamulla Calle löysi itsensä Klondykestä tai ainakin sen jäljitelmästä.

Jäniksiä, jotka tällä korkeudella eivät ole mitään rusakoita, oli paljon.

Päivä jatkui Saariselän läheisyydessä olevalla Hangasojalla. Tänne meidät oli kutsunut huuhdontahommiin jo 1980-luvulla hurahtanut kitaravirtuoosi Rami Hammar. Vaimonsa Helena ja hän olivat tutustuneet Calleen Inarissa aiemmin kesällä  ja siitä sitten kehkeytyi tämä koko reissu. Tarkoituksena oli tutustua kullankaivuusen ja opastaa Callea uuden elinkeinon pariin. Keli suosi ja opastus oli sydämellisen ymmärtävää.

Vähänkään toiveikkaammassa yrittämisessä tarvitaan huuhdontaränni, johon jääneestä hienommasta maa-aineksesta kulta erotellaan vaskaamalla.

Calle pääsi harjoittelemaan vaskaamista Ramin opastaessa. Kyllä kultaakin nähtiin vaan ei sillä olisi vielä matkakuluja peitetty.

Kahvinkeittohan se on usein pääosassa näillä retkillä. Kiitokset isäntäväelle upeasta päivästä.

Vielä ei oikein ollut ruskaa, mutta aina jotain.

Toki kuukkeli kaverinsa tunnsti.

Kaunispäältä etelään.

Yövyttyämme Inarissa jatkoimme kurkkaamaan Kettukoskea, jonka yläpuolelta löytyy kuuluisa Riutulan lastenkoti ja koulu.

Päivään sisältyi myös vierailu Siidaan, saamelaisten kulttuurikeskukseen. Siida on paikka, jota voi vilpittömästi suositella. Varaa kuitenkin muutama tunti aikaa ja perehdy kunnolla sen monipuoliseen antiin.

Yö Sodankylässä ja Leville. Käppäiltyämme tovin Levin Alppikaupungissa ajoimme huipulle. Keli oli usvainen tai ehkä pilvinen, tiedä häntä. Callea kiinnosti jo päivätanssit, mutta kun se koipi oli kipiä.

Laella oli ruskaisempaa. Olen käynyt muinoin  rippikoulun Sirkan Atrinmajalla ja tehnyt useammankin hiihto- ja lasketteluretken Leville. Nyt kuitenkin tuntuu jo siltä, että tämä paikka ei enää ole minua varten.

Matka jatkui Pallakselle ja sen luontokeskuksessa huilasimme katsellen multimediaa liittyen alueen niin menneisyyteen kuin  nykykyisyyteenkin.

Kuohuja Äkäsmyllyllä. Mylly ja myllykahvila löytyvät Pallas-Äkäslompolo-tien varrelta.

 Nyt Callekin tietää, mitä lahjonnalla voi saada aikaan. Moni on oppinut syömään lahjojansa kädestä!

Karavaanari on kaikkien kaveri 

Yksi Ylläksistä

Tornionjokivarren hiiripöllö. Hällä oli myös kaveri.

Ylitornion poika väitti, että olivat laittaneet Kariniemen Annikille karvalakin mekon alle. Ei ollut!

Aavasaksalta pohjoiseen.

Kukkolankoskella nousi siika. Harvemmin tosin tuohon saaviin saakka. Ruotsiin untuvatakkiostoksille ja Tornioon yöksi. Katukuvassa näkyi nuoria tummia miehiä.

Ex tempore kiepaus Hailuotoon. Olikin aina pitänyt käydä vaan kummallekin visiitti oli ensimmäinen. Toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen. Tykästyin maisemiin.

Marjaniemessä mitataan alueen säätiedot ja sen majakka opastaa merenkulkijoita Perämeren väylillä. Ainakin on opastanut. Valkoisesta talosta löytyy luontokeskus, josta saa vaivatta hyvän yleiskuvan seudusta. Majakan juurella vanhassa, punaisessa luotsirakennuksessa on ravintola Luoto. Päätöspäivän kruunasi gourmet-lounas. Kyllä maistui.

Lauttamatkan vartijat. Ovat ne ehtineet jo tuonnekin sontimaan. 

Saanko jo tulla kotia?    Kiitos Calle!