Balkan 2020, 24.-26.2. Osa I,

Tämän talven matkakohteena oli Balkanin alue ja sen maista Kroatia, Bosnia-Herzegovina ja Montenegro. Matkanjärjestänä oli Tss-travel. Hinta-laatusuhde oli edelleen kohdallaan, kuten aikaisemmillakin matkoilla. Suuremmalla rahalla voisi ehkä saada jotain enemmän, mutta en voi valittaa tästäkään kattauksesta.

Viikon kierros kulki liki Adrianmeren rantaa. Lentokone laskeutui Dubrovnikin kentälle. Ensimmäisen aamun näkymät olivat tällaiset. Ei moittinut näkymiä matkakaverini Hannukaan.

Dubrovnik sijaitsee Kroatian eteläkärjessä. Kaupunginhistoria on pitkä ja monivaiheinen. Kuten Välimeren rannoilla ja saarilla muuallakin, on  myös Dubrovnikilla ollut aikojen kuluessa useitakin valtaajia, hävittäjiä, asujia ja rakentajia. Halutessasi voit aukoa tekstin sisältämiä linkkejä ja tutustua kohteisiin yksityiskohtaisemmin. Dubrovnik on UNESCOn maailmanperintökohde.
Kesäkaudella eli varsinaiseen turistiaikaan kaupunki täyttyy kadunvarsiravintoloista ja -myymälöistä. Kadut tulvivat turisteja. Helmikuussa on hiljaista, mikä on tutkijan ja kuvaajan kannalta ihan hyvä.

Katolinen kirkko hallitsee uskonelämää. Viikon kierros päättyy  takaisin Dubrovnikiin. Palataan silloin takaisin aiheeeen.

Hannu tähyilee kohti Italian rannikkoa. Korona-viruksen leviäminen oli kaikilla ajatuksissa. Tiettävästi tauti ei ollut vielä rantautunut Dalmatiaan.

Kevättä rinnassa. Puluja eli kesykyyhkyjä tapaa lähes kaikkialla maailmassa.

Linnut ovat minulle mieluisia kuvattavia. Bussi-tournee ei vain ole oikea tapa harrastaa luontokuvausta. Jotain kuitenkin.

Rannikkomatkalla kohti pohjoista koukkasimme Peljesacin niemimaalla sijaitsevaan Stonin pikkukaupunkiin. Kaupungissa on kuivattu merisuolaa patoamalla merivettä tarkoitusta varten tehtyihin altaisiin. Tämä tuotanto on ollut siinä määrin arvokasta ja uhattua toimintaa, että sen suojaksi on rakennetu aikoinaan 5,5 km:n pituinen Kiinan muuria muistuttava rakennelma.

 Suola kerättiin kiskoilla kulkeneisiin vaunuihin.

Tömäkkää tavaraa, väitti Hannu.

Muurilla voi myös kisailla. Saas nähdä, kuinka tämän syksyn tapahtuman käy.

Run, run!

Seuraavana aamuna vuorossa oli Trogir, kreikalaisten jo 200 eaa perustama satamakaupunki.

 Hyvin oli viehättävä tämä muurien ympäröimä vanha kaupunki kapeine kujineen. Olivatko kuvan herrat

menossa olusille vai

musiikkitapahtumaan? Hienosti lauloi tämä kvartetti ja hyvä oli akustiikka heidän esiintymispaikassan.

Trogirin muurin ulkopuolelta

Näin hulmuaa Kroatian lippu.

Ja kevätmieli lisääntyy.

Kamerlengon linnoitus

Split on Split-Dalmatian maakunnan pääkaupunki Kroatiassa. Se on muodostunut Diocletianuksen palatsin ympärille.

Rooman keisari Diocletianus rakennutti palatsin 300-luvulla eläkekämpäkseen.

 Puolet muurien ympäröimästä alueesta kuului keisarin asumukseen ja loput olivat sotilaiden ja muiden kaupunkilaisten käytösä.

Nämä vain ovat niin upeita vihreine köynnöksineen ja muine yksityiskohtineen. Tällaiset puolihölkkää tehdyt läpijuoksut ovat liian pikaisia vierailuja kunnon tutustumiseen.

 Eikös vaan?

Muurin ulkopuolelta löytyi tori ja sen monet herkut.

Kun vauhti on verissä, niin tilaisuutta ei voi ohittaa.

Merirosvojen Omis, Cetina-joen suulla. Moni väittää näitä rantamaisemia maailman kauneimmiksi. Tiedä noista sijoituksista, mutta upeita ovat niin asutut kuin asumattomatkin  seudut.

 Jatkuu...

Jussin matkassa blogilla 100 000 vierailua

"Muuta en neuvo, mutta muista, että kyllä ihmisellä on oltava muutakin tekemistä kuin tuijottaa tv:stä kalsarit jalassa Serranon perhettä. Itse aloitin eläkevuodet näin ja kahdessa viikossa olin hulluksi tulla." Siinä ystäväni Juhan neuvo minulle työurani päättyessä.

Otin neuvosta vaarin enkä ole katunut. Valokuvaus ja linnut olivat aina kiinnostaneet minua, mutta aktiivisen harrastuksen tasolle ne eivät olleet vielä aiemmin päässeet. Jäin eläkeukoksi 1.8.2011 alkaen. Hankin edullisen järjestelmäkameran ja muutaman objektiivin. Näillä pääsin alkuun. Vuosien varrella kalusto on kasvanut, mutta edelleen on aina haave jostain uudesta. Kuvia alkoi karttua, ehkä vähän taitoakin. 

Mutta mitä näillä kuvilla teen, miten talletan ja kelle näytän? Apinoimalla monet asiat ratkeavat, päätin aloittaa retkiini perustuvan blogin, jossa kuvat saisivat suuren osan. Tutorina ja usein myös retkikaverina on toiminut Satunnainen retkuilija Anssi, josta hänelle suuret kiitokset.

Ensimmäisen blogitarinan julkaisin 26. syyskuuta 2013. Siitä lähtien niitä on syntynyt tasaisen harvaa tahtia jo 209 kappaletta.

Aiheina ovat olleet hyvinkin erilaiset retket.

 Linnut ovat olleet esillä eniten.

Oppaana lintu- ja lintukuvausmaailmaan on toiminut Jorma. Tuhannet kiitokset.

Martinselkosen eräkeskuksessa pääsin kuvaamaan karhuja.

Saukkojahti jatkuu, kun vaan tulee enempi jäätä.

Sudenkorennot ja 

perhoset juoksuttavat kesäisin.

Mökkimaisemat ja Etelä-Konneveden kansallispuisto edustavat Suomen kaunista ja erityislaatuista luontoa.

Monen tarinan aiheena ovat ihmisen aikaansaannokset kautta tunnetun 

ja jopa tuntemattoman historian. Kuvissa Pönttövuoren jo suljettu rautatietunneli sekä Sulkavan muinaislinna

Ulkomaanmatkoilta ovat omat muistonsa ja tarinansa. Tässä Budapest

ja tässä Love Valley, Kappadokia, Turkki.

Suomen eteläpää Hanko

länsireuna, Märket

itäraja, Valkeavaara, Kitee ja

pohjoiskärki, Nuorgam

Julkaisuista löytyy kuvia yli 4000. Nämä kaverit, Cara ja Cheri ovat usein päässeet mukaan. Paljonko retkiin on mennyt aikaa? Paljon, mutta enpä ole ehtinyt pitkästymään. Uusia kavereita, uusia lintuja, uusia mielenkiintoisia kohteita, niitä on näiltä retkiltä löytynyt. Ja kaiken sen voin tarinoitani selailemalla palauttaa mieleeni nyt ja kenties sitten, kun ei enää jalka nouse.

Kun reilut kuusi vuotta sitten aloitin, en uskaltanut kuvitellakaan mitä saisin aikaan. Vielä vähemmän saatoin aavistaa, kuinka moni blogini aukaisee. Tosin luku 100 000 on vierailujen määrä ei vierailijoiden. Moni uskoakseni on poikennut useammankin kerran. Kiitän mielenkiinnosta teitä jokaista ja toivotan tervetulleeksi jatkossakin. 

Erityisesti kiitän kaikkia teitä, joiden kanssa olen saanut nämä retket yhdessä kokea. Miten tästä eteenpäin? Kuten urheilijat: Yritän tehdä parhaani, katsotaan mihin se sitten riittää.

Vuoden lopuksi pohjoisen lintuja

Muutama vuosi sitten  kävi luontomies Kimmo Ohtonen  tutustumassa saarijärveläiseen Kuukkelibaarin. Tällä retkellä hän kuvasi videonpätkän, joka tuolloin näytettiin ohjelmassa Puoli seitsemän. 
Mitä? Vieläkö Keski-Suomessa on kuukkeleita? Siitä lähtien aihe on aina välillä palannut ajatuksiini. Muutettuani takaisin Keski-Suomeen aloin etsiä tätä minua kiinnostavaa kohdetta. Tämä on tarina Kuukkelibaarista. Lisänä kohtaaminen pohjantikkojen kanssa.

"Kuukkeli on pitkäpyrstöinen ja melko tumma varislintu, varislinnuistamme pienin. Yläperä, pyrstön reunaosat ja pikkusiipi ovat ruosteenpunaiset ja päälaki on tummanruskea. Muutoin kuukkelin väritys on harmahtavanruskea." (LuontoPortti)

Kuukkelia tavataan yleisemmin Kainuun, Koilismaan ja Lapin havu- ja sekametsissä. Etelämpänä se on nykyisin hyvin harvinainen.

Pohjoisessa moni on tavannut kuukkelin talvisten latu- ja kesäisten vaellusreittien taukopaikoilla. Kuukkeli on peloton lintu, kun vaan on ruokaa tarjolla. Vilkkaimmilla turistipaikoilla se tulee hakemaan evästä jopa kädestä.

 Kuukelibaarin lintupariskunta on asustanut tällä paikalla vuosia, varmaan syntymästään asti. Asuinreviirinä alue voi olla satoja vuosia vanha, jollei suorastaan ikuinen. Metsänhakkuut vievät kuukkeleilta elintilaa. Pohjoisen Keski-Suomen aluella on nykyisin tuskin enää kymmenkunta reviiriä.

Hyvin on hauska ja sympaattinen tämä "jätkän onnenlintu". Sitä kutsutaan myös "metsämiehen sieluksi". Toivokaamme, että sille jää riittävästi rauhallisia metsäalueita tulevaisuudessakin.

Baarissa vierailee runsaan tarjoilun ansiosta myös harmaapäätikkoja,

käpytikkoja,

hömö-, tali-, sini-ja 

töyhtötiaisia, punatulkkuja, puukiipijöitä sekä närhiä. Näistä on tuoreita havaintoja, muitakin varmaan piipahtelee.

Pohjantikoilla on ilmeisesti käynnissä tavallista runsaampi talvivaellus, näin voi todeta Birdlifen Tiira-havaintosivuilta. Ahkerasti etsien tämän voi todeta itsekin. Varmimmin pohjantikat löytää vähän iäkkäämmiltä tukkipinoilta. Hieman Äänekosken pohjoispuolella on puutavaralaani, jossa itse tapasin ja jopa kuvasin kyseisen linnun ensimmäistä kertaa koskaan.
Ensimmäisellä retkellä joulun alla pyrähti tukkipinon raosta tämä koiras tikka. Sen tunnistaa keltaisesta päälaesta.

Toisena päivänä näyttäytyi naarastikka.

Naaras vaikutti rohkeammalta ja sitä oli helpompi lähestyä kameran kanssa. Pohjantikat etsivät ruokansa havupuiden kuoren alta. Niiden nakutus on hädintuskin kuultavissa, joten tarkkana saa olla.

Tapaninpäivänä pyrähtivät sitten jo molemmat melkoisesti metelöiden yhteiskuvaan.

Melkoisen onnekas olen saanut olla kohdatessani nämä kotiseudullani harvemmin tavatut linnut. Tosin on siinä saanut vaeltaa ja olla ahkera. "Ahkeralla on enemmän onnea", sanoo Jorma