Jääkirkkovuori

Jos kartasta löytyy sellainen nimi kuin Jääkirkkovuori, saa se ainakin minun mielenkiintoni ja uteliaisuuteni heräämään. Mielikuvitus tuottaa kuvia siitä, mitä on tuon nimen takana.
Nastolan ja Iitin rajalla noin kilometri Helsinki-Pietari-radasta pohjoiseen sijaitsee Haramaanjärvi. Sen itärannalla kohoaa suht kookas Jääkirkkovuori. Kartan merkinnät kertovat vuoren länsiseinämän jyrkkyydestä ja louhikkoisista avokallioista. Pitkään olen harkinnut paikan tutkimista. Nyt kun lunta on tuskin lainkaan, oli hyvä toteuttaa tuo haave.
Paikalle joutuu kävelemään metsätien varrelta vain vajaan kilometrin. Metsitetyn rantaniityn laitaa kulkee kärrytie kohti rantaa. Ennen järveä jyhkeän kuusikon seasta pilkoitti kaivonrengas, joka viittasi joskus kunnostettuun lähteeseen. Sammaloituneen fanerikannen alla pulputti kirkas lähdevesi. Vierestä sitten jo nousikin ensimmäinen jäätikkö ja louhos.

Upeaa, mutta ei vielä parasta. Pari sataa metriä edempänä se sitten oli: Jääkirkko. Viitisen metriä järvenpinnan yläpuolella kohosi yhtenäinen kenties 15x40m laajuinen pystysuora jääseinämä. Sydän pysähtyi ja veret seisahtui, näky oli mykistävä. Jäätikön alla on seinämästä ulospäin vajaan kymmenen metrin levyinen aukea. Järven puolella on jyhkeää kuusikkoa. Näin kuvausalaa jää vähän. Minun laajakulmallani pystyi kerrallaan kuvaamaan vai osia jyrkänteestä. Se olisi panoraamakuvan paikka tai kalansilmän ainakin. Jonkun käsityksen toivottavasti saa näistäkin kuvista.

Tänään oli jälleen harmaa päivä. Silti jäästä saattoi löytää useita eri värivyöhykkeitä.

Matkan päässä puuhailleet mökkiläiset kertoivat vuoren päällä olevan kostean suon. Sieltä sitä vettä sitten riittää. Jäätymisilmiö lienee jokavuotinen ja vanha ilmiö, päättelen vuoren nimestä. Senämällä käy myös jääkiipeilijöitä lajiaan harrastamassa.

Toistaiseksi voin vain kuvitella, miltä jäätikkö näyttää iltapäivän auringon tuikkiessa kuusten lomasta. Täytynee yrittää paikalle paremmallakin kelillä.

Kirkkomaista tunnelmaa lisäsi jään ja kallion välistä kuuluvat tippuvan veden kaikuvat, moninaiset äänet. Jääkirkon urkupillit siinä antoivat parastaan.

Rannasta kuvattuna kirkosta saa jo kokonaisemman kuvan. Tulipahan vietettyä laskiassunnuntain hartaushetki luonnon omassa jääkirkossa. Mielikuvitus loihtii esiin menneitä esi-isiä satojen jopa tuhansien vuosien varrelta. Mitähän kaikkea täällä on puuhailtu?

Tikkametsän takana

Tänään laajensin retkireittiäni Kukkasjoella. Kuljin ensin joen rannan, jatkoin Alvojärven rantaa aina pohjoispäähän saakka ja palasin lopuksi kiertäen ylempää Sammalsuonkallion kautta. Ei ollut lumesta haittaa kulkijalle. Tältä näytti Kukkasjoki helmikuun lopulla.

Alvojälvelle minua ajoi siellä syksyllä tehdyt majavahavainnot. Löytyisikö lättähännistä mitään näyttöä? Ei löytynyt pesäkekoa eikä paljon muutakaan, mutta jotain silti. Tämän käsivarren paksuisen  haavan on varmuudella kaatanut majava. Kaato on vaaleasta leikkuujäljestään päätellen viimesyksyinen. Miksiköhän puu ei ole kelvannut?  Puolet rannoista jäi toki tutkimatta.

Jos ei ollut lunta, oli kuitenkin komeita jäisiä kalliorinteitä. Tänä talvena maa on ollut niin vettä täynnä, että tällaisia valumajäätiköitä kuin myös vaakatasossa olevia on runsaasti.

Kovin paljon ei näkynyt eläväisiä, mutta näiden jättämiä elämän jälkiä kyllä. Tässä palokärjen ruoka-aitta.

Tämänkään kuvan perusteella ei uskoisi, että on helmikuu. Sammalsuon korpea.

Kuusen latvaan lehahti lintu, joka mielestäni muistutti närheä. Vastavalossa en nähnyt värejä ja osa linnustakin jäi oksan peittoon. Aluksi lintu naureskeli kuin harakka, sitten se raakkui kuin korppi. Hetken imitaattorina taiteiltuaan se päätyi rääkäisemään närhen lailla. Lähistöltä vastasi heti toinen rääkäisten. Onko tällainen lauleskelu kenties närhen kosiolaulua? En ole moista ennen kuullut. Kuvaa hieman valaistuani näkyy jo selvästi närhen värit.

Sammalsuonkalliolla risteili  lumessa metsäkauriin jälkiä. Oli vanhempia ja oli uudempia. Epäilen kauriin väistäneen minua, koskapa tuoreimmat jäljet vetisessä hangessa olivat aivan sulamattomia eli suurentumattomia. Jäljen koko oli yhtä kuin meikäläisen etu- ja keskisormen leveys.
Metsästä palasin takaisin joen rantaan, jossa koskikara jo odottelikin parhaalla poseerauspaikalla. Sain parhaat karakuvani koskaan.  Hänet on jossain rengastettukin.

Joen suun sulan  reunalla Villähteen Kukkasessa seisoskeli jo joukko muuttolintuja eli harmaalokkeja. Olemattoman talven jälkeen on kevätkin aikaisessa.

Linnaistensuon lintuja

Katsonko Suomi-Itävalta jääkiekkopeliä vai lähdenkö piipahtamaan Linnaistensuon lintujenruokintapaikalla? Ensimmäisen erän 4-2 jälkeen nappasin kamerarepun ja matkaan. Ruokatarjonnan ääreltä löytyi joukko lintuja, tosin niitä tavanomaisimpia mitä noilla ruokinnoilla yleensäkin. Miten saisin kuviini jotain uutta? Niinpä ajattelinkin opettajamaisesti esittää kuva-arvoituksia.

Kysymys kuuluu: "Tunnetko ketään niskasta?"

I

II

III

IV

V

VI

 Vastaukset:

I Töyhtötiainen

II Kuusitiainen

III Hömötiainen

IV Käpytikka

V Sinitiainen

VI  Talitiainen

 Tunsitko kaikki? Arvoituksissa V ja VI ovat kovin toistensa kaltaisia, mutta kyllä ne eri lintuja ovat. Paikalla pyörähti myös parvi punatulkkuja, korppipari, harakka ja närhi. Ne eivät tällä kertaa halunneet tulla kuvatuiksi.

Immilänjoki

Pakkasta (-20°C), valoa, varjoisia paikkoja, koskikaroja, joutsenia, saukon jäljet ja taidemaalari, näihin kaikkiin törmäsin tämänpäiväisellä retkelläni. Immilänjoki yhdistää Ruuhijärven ja Sylvöjärven, on pituudeltaan vain parisen kilometriä ja sijaitsee Immilän kylässä seitsemän kilometriä Nastolasta pohjoiseen. Ei ole joki pitkä, mutta kaunis se on ja sen vähäiseltä varrelta löytyy kesät talvet kuvattavaa.

Immilän koskissa on jauhettu viljaa jo keskiajalla, mutta vanhin kirjallinen tieto myllyistä on vasta vuodelta 1548. Ensimmäinen saha rakennettiin koskeen 1760-luvulla, tähän aikaan mäellä oli jo asutusta sekä kievari. 1800-luvulla asutus alkoi lisääntyä ja Immilään muodostuikin monipuolinen käsityöläis- ja myllärikylä. (Wikipedia)

Kylmä on tehnyt tehtävänsä. Kosken rannat ja kivet ovat saaneet paksun jääkuoren, joka koko ajan vaan vahvistuu. Takana vanhan myllyn kivijalkaa.

Sitkeä sissi, taidemaalari Lauri Tervo, ei pakkasta pelkää. Häneen olen törmännyt aiemmin Kukkasjoella. Käypä galleriassa http://www.lauritervo.com/.

Energiankulutus on valtaisaa; syödään tai huilataan, muuta ei voi nyt puuhailla.

Yläjuoksun aarteita

Näkymä alajuoksulta

Pakkaspäiviä

Nyt on riittänyt pakkaspäiviä ihan mukavasti. Lämpötila on pysytellyt kympin ja kahden välillä. Lunta ei kuitenkaan sanottavasti vielä ole. Valkeaa onneksi on toki, mutta hangen korkeus pysyttelee alle senttimetrissä. Latuja ei ole. Retkiluistelijat ovat päässeet riemuitsemaan jääkiidosta, muutama jopa taivaaseen. Itse olen käyttänyt näitä valoisia päiviä patikointiin erilaisissa maastoissa. Kamera on kiikkunut tieten mukana.

Immilänjoki pysyy sulana pakkasillakin. Siellä majaillee uskoakseni vakioasukkaat joka talvi. Joutsenia on varmaan parisenkymmentä. Uutta polveakin on mukana.

Talventörröttäjä tämäkin. Kukkasjoen ruoko vastavalokokeilussa.

 Pihan syöttöpaikka on välillä ollut suht hiljainen, leuto talvi on tarjonnut syötävää luonnostakin. Nyt pakkasilla on lintukarja palannut. Päivittäinen evästäydennys on ollut tarpeen.

Ilma on paras eriste. Kun oikein pörhistää, saa muhkean untuvatakin. Kuivannon ja Kotteron hiiripöllöt jatkavat talvista taisteluaan.

Lopuksi tämänpäiväisen retken antia.

Vastavalokokeilu Kukkasjoella.

Samaiselle joelle on asettunut talvehtimaan kaksi sorsapariskuntaa. Ovat kovin arkoja, tuskin siis mitään pullasorsia. Kuva on rakeinen, mutta itse pidän sen tunnelmasta, ja siksi se pääsee laajempaan jakeluun.

Neljäs päivä tätä kuuta kävin samalla metsäalueella olevalla Kinnankoskella. Silloin oli lämpötila jatkuvasti plussan puolella eikä lumesta tai jäästä ollut tietoakaan. Tuosta retkestä onmyös  blogikirjoitus kuvineen. Tänään oli pakkasta 16 astetta ja maisemat tämän näköisiä.  Koski on harjujen välisessä notkelmassa jyhkeän kuusimetsän keskellä. Aurinko saikin valaista vain näiden puiden latvoja.

Illusia talvipesässään. Toivottavasti siivet eivät jäädy piloille. Lumitaidetta

ja jäätaidetta. Lopuksi näkymä yläjuoksulta ennen kosken (jäätyneitä)ryöppyjä.

Vuorenpeikon näkötorni

Eilen illalla oli pitkästä aikaa pilvetöntä, oli lähes täyskuu ja 14 astetta pakkasta. Revontulten esiintymistodennäköisyys oli koholla. Niinpä läksin toteuttamaan syksyistä ideaani eli revontulikuvausta Vuorenpeikon näkötornista.
Tämä kyseinen näkötorni sijaitsee Nastolan Järvisten kylällä metsän keskellä ja on metsäkoneyrittäjä Erkki Salosen omin käsin rakentama. Vierailin siellä jo syksyllä ja joku on saattanut tästä retkestä lukeakin fb-seinältäni.

Torni on aivan rakentajan pihapiirissä jyrkkäseinäisen kallion laella. Lähimpään naapuriin on vähintäänkin toista kilometriä. Tässä kuvassa tornia on valaistu otsalampulla. Tornilla on korkeutta kallion pinnasta mitattuna 25,8m ja Salosen pihasta mitattuna 45m.

Tässä Erkin kotitalo huipulta kuvattuna. Ylös kiipesin otsalampun valossa kamerareppu selässä jalustaa toisessa kädessä kantaen. Pakkasen kiristyessä torni paukahteli ja narisi antaen touhuun lisäjännitystä.

No sikäli suunnitelmani ei toteutunut, että revontulia ei näillä lakeuksilla näkynyt. Näkyi kuitenkin kuun aavemaisesti valaisemaa maisemaa ja ympäristön taajamien valoja. Sammutettuani lamput tottui silmä kuunvaloon, joka runsaudellaan varmaan olisi vaimentanut mahdollisten revontulten näkyvyyttä. Kuvissa näkyy Vierumäen ja Lahden valoja.

Tämä maisema on kuvattu pelkällä kuunvalolla. Kuvankäsittelyssä olen varmaan lisännyt aavistuksen valoisuutta, koskapa lähimetsä vihertää. Tätä ei pelkällä silmällä kyllä havainnut.

Kun ajelin Järvelän kylälle, tuli radiosta Metsäradio-ohjelma. Kuinka ollakaan siinä Erkki Salonen oli haastateltavana kertoellen kotivuoren seinämästä kasvavasta ihmeellisestä pihlajasta. Tämän juuret ovat solmussa ylempänä kasvavan koivun kanssa. Koivu ei nyt päässyt kuvaan.

Tornin huipulle Erkki on rustannut jouluvalon. Saatellessaan minua ennen kiipeämistä neuvoi hän sammuttamaan sen  kuvausten ajaksi .  Ei näkynyt revontulia, ei. Toisen kerran sitten.
Lehtijutun mukaan  "savolainen jäätelötehtaan omistaja sanoi tullessaan, että piti lähteä katsomaan toista hullua". Jonkin asteinen hullu pitää olla senkin, joka pimeässä, pakkasessa, tuulen vinkuessa ja rakenteiden paukkuessa kiipeää lumisia portaita kohti korkeuksia, Sen voin kuitenkin sanoa, että olipahan hieno kokemus.