tiistai 16. elokuuta 2016

Lievestuore, kotikyläni. Osa I

Takaisin juurille. Monta vuotta on pitänyt, nyt sen tein.



Lievestuore on pienehkö taajama Laukaan kunnan etelärajalla, Jyväskylä-Pieksämäki-radan varrella.
Muinaiset esi-isämme saapuivat paikalle metsästelemään ja kaskeamaan. Myöhemmin alueelle syntyi pysyvää asutusta elinkeinonaan maanviljely. Kylän elämä muuttui oleellisesti 1927, kun Rafael Haarla perusti sinne selluloosatehtaan.

Kirjoitanko paikka- vai aikajärjestyksessä, siinäpä kysymys. Kuvat otin järjestyksessä edeten Kelkkamäestä Purukalliolle. Tarinat päätin kuitenkin kirjoittaa aikajärjestyksessä kuvien sytyttämän tajunnanvirran mukaan. Jos kaikki muistamani ei pidä aivan kutiaan, annettakoon se anteeksi. Onhan aikaakin jo hiukan kulunut (64v). Aiheet sijoittuvat suht' taajama-alueelle. Retket Hyyppäälle, Hohonjoelle ja Lievestuoreenjärvelle saakoot tilaisuutensa myöhemmin.

Oma elämäni liepeeläisenä alkoi 1952, kun nuori opettajapariskunta muutti  muutaman kuukauden ikäisen esikoisensa kanssa paikkakunnalle. Muuttoon "syypäänä" oli isäni armeijakaveri Kalle Jalkanen, joka oli tiedottanut vanhemmilleni Lievestuoreella auenneista kansakoulunopettajan viroista.


Ensimmäinen kotimme oli tässä vanhassa opettaja-asuntolassa. Rivitalossa oli neljä asuntoa. Ajan käytännön mukaan asuntoon kuului myös kasvimaa, joka oli tuossa oikealla hoidetun nurmikon paikalla. Hyväkuntoiselta talo näyttää vielä nykyäänkin.


Vain sadan metrin päässä oli Lievestuoreenjärvi ja uimarantamme, jossa huulet sinisinä päivät mulskittiin. Järvi toki on vieläkin paikallaan, mutta hiekkarannan on vallannut tiukka kaislikko. Rantaa on sentään vast'ikään vesottu.


Hiekan vieressä vasemmalla on silokallio, Koulunkallio nimeltään. Sen vedentäyttämiin poteroihin heitettiin onkikalat odottamaan kotiinlähtöä.


Oikealla pienen matkan päässä oli Laitisen saha, jonne raamiin sahattavaksi menevät puut odottivat tukkilautoissa sahan rannassa. Eivät odota enää.


Muutaman vuoden kuluttua 1955 rakennettiin ensimmäisen kotitalomme lähelle uusi opettaja-asuntola, jonne mekin muutimme. Taisi olla Paula-sisko jo matkassa. Meidän ikkunamme olivat tuossa keskellä ylhäällä kolme kappaletta. Talo oli kait ajan mukaan hieno. Asuntoja oli kahdeksalle perheelle, vesi kulki putkia pitkin niin sisään kuin uloskin, oli keskuslämmitys. Mutta suihkuja oli vain yksi, sekin saunalla alakerrassa. Ei kylvetty joka päivä eikä kyllä vaihdettu kalsareitakaan. Lämmitys hoidettiin vuoroviikoin mättämällä metrisiä halkoja pannu-uuniin päivin öin. Silloin ok, mutta ei taitaisi nykyasukkaat enää moiseen ryhtyä.


Vanhan opettaja-asuntolan ja sahan väliin jäi omakotialue. Nykyisin useimmat taloista olisivat kai vain mökkejä. Asukkaat olivat niin tehtaan kuin sahankin työläisiä. Tie päättyi Koukon rantaan. Kovin on umpeen kasvanut tämäkin. Tässä oli laiturissa Moilasen Oton katettu moottorivene, jota paskahuusiksi kutsuttiin. Ulkonäöllä oli osuutta asiaan.


Missä on  Koukon talo? Hanski oli perheen nuorin poika ja koulukaverini. Hanskin lempiruokaa oli talkkuna piimään sekoitettuna. Kun Keski-Suomessa alkoi 1961 näkyä telkkari, hankittiin Koukoille vastaanotin. Siellä sitä istuttiin  koko naapurusto tuolirivissä, kuten elokuvissa, kun omaa telkkaria ei vielä ollut.


Tässä kaikki, mitä Koukon huushollista on jäljellä.


Joskus tv:n katselun kestäessä ehti tulla pimeä. Kun pimeä pelotti, en uskaltanut kulkea tätä parin sadan metrin kujaa kotiin. Onneksi Hanskin isoveli Mara lähti saattamaan. Kiitos siitä! Mara oli kylän pärinäpoikia ja hänellä oli Jawa Sixteen ja vieläpä pikakaasulla. Pikkupojat katselivat ylöspäin.


Ei ole Otonkaan tuvasta paljoa jäljellä.


Kouluni aloitin päivähoidollisista syistä jo kuusivuotiaana äitini luokalla kylän toisessa päässä olleella Kallion koululla, jota tuolloin Uudeksi kouluksi kutsuttiin. Nostalgiakuvaus myöhästyi muutaman kuukauden. Tarpeettomaksi jäänyt kivirakenteinen koulu on purettu. Sääli. Missäs nyt Maneruksen Jukan Mantsuria harjoittelee?


Koulun lähellä oli Välipakan leipomo. Leipurin Sirkka oli luokallani.


Koulutien risteyksessä sijaitsee vieläkin Lievestuoreen työväentalo. TULlilainen urheiluseura Toive harjoitteli täällä ja myöhemmin koulujen saleissa, kun sellaisia aikanaan rakennettiin. Vieressä oli myös punttisali vai oliko painikämppä?


Kylälle vievä tie ylittää tässä radan, nykyisin siltaa pitkin. Aiemmin tie kulki ylikäytävää pitkin tuosta alapuolelta. Muistan kuorma-auton kolaroineen tässä junan kanssa.


Näkymä sillalta länteen Jyväskylän suuntaan. Tuossa suoralla törmäsivät 1962 lättähattu ja tavarajuna. Yksi kuoli ja kaksikymmenta loukkaantui.


Silloin junat näyttivät tältä. (Lainakuva)


Sillan toisella puolen oli Tammenojan leipomo. Tämän leipomon poika Tapsa oli myös luokkakaverini alaluokilla. Useammankin kerran pääsin Tapsan kaverina maistamaan tuoreita munkkipossuja. Totta vai harhaa, mutta mielestäni en ole ikinä missään syönyt niin hyviä possuja. Myöhemmin tiloissa leipoi Simo Salminen ja yrityksen nimi oli Simon pakari. Kyllä Tammenojan Esteri osasi possunpaiston paremmin.


Koulumatka oli pari kilometriä läpi kylän. Silloin oli talvisin kylänraitilla vielä irtokoiria, jotka saattovat ärhennellä pienelle pyöräilijälle. Pahin pelko oli kuitenkin Lempo, kaveri, jota en vieläkään muistele lämmöllä.

Lievestuoreen asema on siirretty nykyiselle paikalleen Humaljoelta, Karjalan kannakselta 1930. Sen on suunnitellut arkkitehti Thure Hellström. Murkkuikäisenä  illanvietto kylillä päättyi usein kymppijunan katselmukseen. Kuka tuli Jyväskylästä ja missä kunnossa? Nykyisin asema on yksityiskotina ja junat porhaltavat Lievestuoreen ohi täyttä vauhtia. Mainittakoon, että tuolloin ei vielä ollut 9-tietä ja matka Jyväskylään maanteitse oli tehtävä kiertäen hiekkatietä Vihtasillan kautta. Eipä ollut ihmisillä juuri autojakaan.


Ajatusleikkiä: Jos kaikille Suomen lakkautetuille asemille palautettaisiin vanha miehitys, korjaantuisi työttömyysluvut melkoisesti. Ei aika entinen koskaan enää palaa! (Lainakuva)


Asemantien kulmassa oli Keskimaan liiketila. S-marketiksi sitä nykyään kutsuttaisiin. Sen myymälänhoitaja Antti Saloranta oli kylän suuruuksia.


Toisessa kulmassa on Hotelli Humina. Talo on rakennettu 1935 uuden tehtaan tarpeita varten. Kouluaikanani siinä oli ainakin baari, jossa pääsi pelaamaan flipperiä.


Huminaa vastapäätä on Säästöpankin talo. Talossa oli myös apteekki. Säästöpankki on haihtunut pois, jos varmaan apteekkikin.


Neljännessä kulmassa on Osuuspankin talo ja arvaat varmaan, tietysti tyhjänä.


Keskellä kylää sijaitsi Kisala, urheiluseura Kisan (SVUL) kesäaikaan  pitämä kioski (Lainakuva). Sieltä sai höyrymakkaroita (Suomi) ja vähän vanhempana irtotupakoita, kun rahat ei koskaan riittäneet edes Sippi-Bostoniin. Kioskin takana oli urheilukenttä, jossa Raatikaisen Taako ja muut kisalaiset löivät ansiokkaasti pesäpalloa. Takana puistikossa tuolloin vielä hevoskärryin kiertävät mustalaiset pitivät leiriään. Samaa harrastivat tilipäivinään myös monet työmiehet runsain juomin varustautuneina. Ja sitä juomaahan kipattiin aina tajunnan rajan yli. Nyt ajateltuna, hurjaa touhua.


Nykykeskustaa. Taloja, joita ei silloin ollut. Poissa ovat vasemmalta sivulta Kirja-Hilman puutalo ja Hepo-ojan sekatavarakauppa. Hepo-ojan tytär Seija hellusti itsensä nopeuslaskija Häkä-Häkkisen kanssa ja kylällä nähtiin jopa oikea urheiluauto. Oikealla taisi olla pelkkää niittyä.


Kotimatka jatkuu, edessä oli Huuskan baari ja tekstiili, takana Nikitinin sekatavarakauppa. Nykyisin jotain muuta. Nikitinin tytär Oili sai naimisiin mentyään nimen Tanninen. Hän on menestynyt kuvataiteilija ja lastenkirjailija. Miehensä on legendaarinen radioääni, ulkomaankirjeenvaihtaja Aarne Tanninen. Nikitinin poika Leo jatkoi isänsä liiketoimia, tosin huonosti menestyen.

Pakko mainita, että vastapäätä sijaitsi pienen pieni elintarvikekauppa Mönkkösen Selman puoti. Sieltä haettiin, kielloista huolimatta, välipalaa keskikouluun ja lukioon. Rakennusta ei enää ole.


Adventtiseurakunta on korvannut P.E.Hintikan Siirtomaatavarakaupan. Ostin sieltä säästöilläni hula-hula-vanteen. Tuossa oven vasemmanpuoleisessa ikkunassa nyökytteli jouluisin joulupukki.


Vasemmalla oli Porkan parturi-kampaamo, oikealla Iitan paja, TB-asema, etuoikealla Pesolan maatalo, jossa nykyisin kokoontuu helluntaiväki ja keskellä koivujen seassa sijaitsi Nurkkalan maatalo. Sieltä meillekin haettiin tinkimaito, päivittäinen kolmelitrainen maitohinkillinen. Nurkkalan Onni oli hurja isäntä, lupasi ampua haulikolla suoloja persiisiin, kun oltiin hernepellossa varkaissa.
Mäki on Nurkkalan mäki. Tosin tienrakentajat ovat sittemmin harrastaneet matalaa profiilia.


Ennen kotitien haaraa on seurakuntatalo, jonka salissa hoidettiin kirkolliset menot. Nykyisin on uusi kirkkorakennus aivan vieressä. Auvo Telkki kastoi siskojani. Kirsikin oli sittemmin syntynyt.


Naapurissamme oli lääkäritalo. Tuo kuutio-osa on lääkäriperheen asuntoa ja matalassa siivessä pidettiin vastaanottoa. Pisimmän palveluksen niin kunnanlääkärinä kuin yksityisestikin suoritti varmaan legendaarinen Liisa Hyvärinen. Vanhemmat poikansa Lauri ja Antti olivat luokkatovereitani lukioaikaan. Niin, ja olihan siellä ilmeisesti lääkäriharjoittelijana nykyinen arkkiatri Risto Pelkonen. Sain häneltä jotain sulfaa tai penisilliiniä ja siitä rajun allergisen reaktion. Onneksi asuttiin niin lähellä ja uusi hoito päälle. Se onkin tähänastisen elämäni ainut allerginen reaktio. Mikä lie?
Nyt ei kylällä ole lääkäripalveluita ja tämäkin talo on mittavassa remontissa. Jokohan joku on ostanut sen omakseen?

Taitaa olla aika lopetella tämä osa I. Mielenkiintoista ja mukavaa on ollut tämä muistelu. 







3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista