tiistai 10. huhtikuuta 2018

Ei se aina oikeen irtoo,

eikä onnistu kuten Strömsössä.



Viime viikonloppu meni Satakunnassa vanhan opiskeluaikaisen ystävän, Juhan tykönä. Tavoitteena oli kuvata kojusta niin ruokailevia valkohäntäpeuroja kuin merikotkia. Peurakojun eteen oli ladattu lasti kaalia ja kauraa. Lähimaasto oli kauttaaltaan peurojen tallaamaa, joten kuvaaminen näytti lupaavalta. Kelikin heittäytyi perjantai-iltana vallan dramaattiseksi, ja tuuli oli sopivan suuntainen. Nyt, jos ei koskaan.
Mutta ei, luontokappaleet päättävät itse, mitä tekevät, missä syövät ja milloin. Ei ole kuvassa elämää.


Toisella kojulla eväät olivat enempi lihalliset. Perjantaina paikalla ruokaili kaksi kotkaa ja lauantaiaamuna kojulle mennessäni näin yhden. Vahdittuani kymmenen tuntia oli uskottava, ettei tänään onnistaisi, kotka ei aamun jälkeen enää laskeutunut.


Olin tuonut tullessani pari sangollista lohenperkeitä saaliin varmistamiseksi.


Niistä kiinnostuivat nämä muuttomatkalla olevat harmaalokit.


Kelpasivat ne myös parille paikalliselle korpille.


Vanhassa kansansadussa tässä kohtaa huutaisi kettu: "Sun pomos on muhinoimassa sun eukkos kanssa". Korppi tieten aukaisisi suunsa ja rääkäisisi: "Mitä hel......!" Kalanpala olisi ollut ketun oma.


Nekään kaksi kettua, jotka aamulla tepastelivat tästä ohi eivät enää olleet huutelemassa, ja korppi sai pitää saaliinsa. Kuvaaja sai myös kauan himoitsemansa kuvat. Ei mennyt tämäkään istunto hukkaan. Lueskelin siinä samalla Juicen elämänkertaa ja sain tietää, että Juicen isä ei ollut eläissään kuten kukasta kukkaan lentelevä perhonen vaan niin kuin lumpusta lumppuun lentelevä koi. Lukemalla oppii aina jotain uutta.


 Sunnuntaiaamuna tulin kojulle varmuuden vuoksi jo pimellä. Sain nähdä komean auringonnousun. Kotkista ei ollut tietoakaan. Jokohan lähtivät kesälaitumille.


Muutaman tunnin jälkeen oli luovutettava, sillä kotiinkin oli määrä palata. Suomeen saapunut lämpäaalto oli käynnistänyt lintujen kevätmuuton. Joutsenia, hanhia, töyhtöhyyppiä, sepelkyyhkyjä ja rastaita oli jo runsasti liikkeellä.


Onkohan pesämätäs jo vallattuna?


Yleensä näissä blogitarinoissani kertoilen saavutuksistani, mitä sitten milloinkin olen tavoitellut. Nyt jäi ne varsinaiset tavoitteet kuvaamatta. Retki ei silti ollut ollenkaan epäonnistunut. Kyllä peurat ja kotkat tulevat vielä  kuvatuiksi, kunhan sitkeästi yritän. Liian helppo ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Joskus sitten. Sain kuitenkin kohtuulliset korppikuvat ja pelkkä luonnon tarkkailu on aina antoisaa.

Ja se toinen puoli, vanhan ystävän kohtaaminen vuosien jälkeen. Kuvausteni onnistumiseksi oli tehty paljon esivalmisteluja. Ylöspito oli mahtavaa ja peura- sekä ahvenkeito suorastaan gourmet-luokkaa. Kiitos Juha, tästä jatkakaamme!



tiistai 3. huhtikuuta 2018

Talven lintuja II

Jatketaan siitä, mihin osa I päättyi eli 1.2.


Konneveden Sirkkamäestä löytyi pakkaspäivän varpuspöllö.


Siikakoskessa mulskasi harjus, ei kun koskikara.


Nastolan Immilänkosken rantalepistä siemeniä haki kauan tavoittelemani tikli.


Kokonainen parvi heitä oli. Värikkäitä ovat 


Olen pitänyt ruokintapaikkaa yllä koko talven. Kaikenlaiset tiaiset,


keltasirkut,


punatulkut, urpiaiset, puukiipijät, närhet ja tikat ovat käyneet ruokailemassa. Urpiaiset tosin ovat olleet poissa jo jonkin aikaa.


Kujalan jätteenkäsittelylaitokselta elantonsa hankkivat korpit ovat olleet jo kevätmielellä.


Emäsalosta löytyi pajusirkkuja,


merikotkia, joista on aiemmin oma tarinansa sekä


meri-, iso- ja harmaalokkeja.


Kupparinojan syöttöpaikalla talvehti runsaasti pikkuvarpusia.


Uusikylässä törmäsin pikkukäpylintuihin. Oranssi on uros ja


kellertävä naaras. Toivottu ja mieluinen ensitapaaminen.


Huittisten peurakuvauksissa törmäsin tiellä kykkivään ukkometsoon. Yritin haastaa häntä kaksintaisteluun, mutta ei kai ollut vielä oikea aika, ukko lensi pois.


Lankalauantaina tavoitin Pensuolta pienen pulmusparven. Viimekesäiset puintijätteet olivat tarpeen matkalla pohjoiseen.


Pulmusia on joinakin keväinä nähty jopa tuhansien yksilöiden paarvia.


Tuorein löytö on lapinpöllö, joita oli eräällä metsäpellolla pari. Paikka jääkön paljastamatta. Minullekin se näytettiin luottamuksellisesti. Hienoja tällaiset kohtaamiset luonnossa ja varsinkin näin ensimmäisellä kerralla. Toivon, että näistä pöllöistä kertyy jatkossa lisää aineistoa omaan tarinaansa.


Näkee siellä luonnossa liikkuessaan muutakin kuin lintuja. Tässä täpläkauris- eli kuusipeurapari. Näin tunnisti eräs luontoammattilainen.








sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Lankalauantain kuvausretki


Läksin reissuun varhain aamulla auringon kohotessa pilvettömälle taivaalle. Pakkasta oli 15 astetta. Kiertelin Nastolan eteläpuolella Orimattilan, Pukkilan, Myrskylän, Artjärven, Lapinjärven ja Iitin maalaismaisemissa. Oli valoisaa ja kaunista. Toiveena oli tavoittaa käpylintuja, isoja tai pieniä, sama se.


Pysäytin autoni vähän väliä ja kiikaroin sekä kuuntelin vielä niin hiljaista maisemaa. Heti ensimmäisellä pysähdyspaikalla kuusimetsän siimeksessä pyrähti kuusen latvaan oranssinpunainen lintu. Kiikarilla totesin, että hänellä oli nokka ristissä siis käpylintu. Kiireisenä tämä ei malttanut jäädä odottamaan, kun kaivelin kameraani autosta.

Läheisen pellon takalaidalla kävi sen sijaan pulputus. Teerikukot olivat aloittaneet soidinmenonsa. Kanaset odottivat vielä parempia muuveja viereisen koivun latvassa. Lähikuvat vaativat aikaisempaa, pimeällä tapahtuvaa asettumista naamiotelttaan sopivalle hollille. Paikka on nyt tiedossa.


Samaa peltoa kiikaroidessani huomasin  viljansängen joukossa liikettä. Pohjoiseen matkalla olevat pulmuset olivat löytäneet ruokailupaikan.


Linnut liikkuivat, lähinnä kävellen, sänkivaolta toiselle. Sieltä varmaan löytyi viimekesäisiä jyviä.


Joku luotti enemmän siipiinsä.


Yllättävän luottavaisesti ne päästivät ryömivän kuvaajan luokseen.


Missä Venäjällä pidetään heiniä? Ladoissa, kuten meilläkin ennen.


Orimattilasta löytyy Suomen vanhin teräsbetonisilta, Tönnön silta.


Silta ylittää Porvoonjoen Tönnönkosken kohdalla. Betonisillan paikalla oli aikaisemmin puurakenteinen silta. Maisema on idyllinen. Sillan alapuolella on vieläkin käyntikuntoinen mylly. Katso linkistä kuva ja tarina.


Kaikki lampaat eivät ole joutuneet pääsiäispöytään. Osalle on siunaantunut vaativa paimenkoiran koulutustehtävä.


Näin mentiin Kurunkulmassa. Samoissa maisemissa oli myös lintumiehiä kaukoputkineen odottamassa kevään ensitulijoita. Kuulema on vielä hiljaista, muutama kiuru ja töyhtöhyyppä oli taivaalla liidellyt.


Artjärvelle oli sentään saapunut joutsenpari lepäilemään. Varmaan heillä vielä matkaa edessä.


Tienpenkalta pyrähti parvi pikkulintuja lähikuusikkoon. Keitä olivat? Auto seis ja etsimään. Paikallislintuja olivat, keltasirkkuja. Mutta kyllä näin kauniin linnun vuoksi kannatta hetkeksi pysähtyäkin.


Eivät ole nämä linnut kaakanoita vaikka kaukana olivatkin. He ovat peltopyitä, joita nykyisin enää kovin harvoin tapaa. Kun otin vain pari askelta lähemmäksi, hävisivät linnut kuin maan nielemänä. En halunnut heitä enempää häiritä, ja niin jäi tarkemmat kuvat saamatta.


Toiset etsivät putkillaan vaikkapa lintuja toiset taivaankappaleita, kukin intohimonsa ja mielenkiintonsa mukaan. Nämä tornit kuuluvat Tähtitieteellinen Yhdistys URSAlle.


Kuten tämäkin lautasantenni. Mitä lie avaruuden ääniä kuuntelevat. Havaintoasema sijaitsee Artjärvellä.


Ajaen Artjärven tietä itään löytyy aivan tien laidasta upea luonnonmuodostelma, Ruskiakallion rotko. Kuin olisi itse Mooses sauvaansa heilauttanut ja vedet ei kun kalliot erkanivat. Jonkun muinaisen maanjäristyksen aikaansaannosta tämä mukitteleva muutaman kymmenen metrin pituinen rotko varmaan on.


Näkymä suoraan ylöspäin. Nyt pohja oli jääkannen peitossa. Sanoi paikallisasukas jään alla olevan vettä vyötäröön asti. Oli kuulema kokemuksen tuomaa tietoa, kun oli joskus jää pettänyt.


Näin läheltä autoa sen löydät.

Ei löytynyt tällä kertaa käpylintuja  kuvattavaksi asti. Kaikenlaista muuta sitten yllinkyllin, jopa vielä seuraavallekin retkelle. Tästäkin läheltä löytyy tätäkin upeampi rotko nimeltään Mäyrämäen rotko. Kunhan lumet sulavat ...