lauantai 31. tammikuuta 2015

Saukkojahtia Vaajavirran rannoilla


Laukaa.vaakuna.svg

Vaajakoski (aik. Haapakoski) on alue Jyväskylässä keskustaajaman itälaidalla (vuoteen 2008 Jyväskylän maalaiskunnassa). Se sijaitsee noin seitsemän kilometriä kaupungin keskustasta, Päijänteen pohjoispään rannalla, Vaajavirran varrella ja Leppäveden länsipuolella. Vaajakoskea ympäröivät vesistöt ja jylhät mäet. (Wikipedia)

Komea retkikohde  Kanavuori on aivan kylän kupeessa.

Tämä tarina tulee vähän viiveellä. Ei se aina oikeen irtoo!

Loppiaisena retkeilin Kalkkistenkoskella, josta Päijänne laskee merta kohden. Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat Vaajakoskelle, josta Päijänne saa valtaosan vesistään. Tästä virtaavat yläpuolisten Saarijärven-. Viitasaaren- ja Rautalamminreittien vedet, jotka ovat kohdanneet aiemmin Laukaan Saravedessä.

Laukaan, entisen kotikuntani, vaakuna on nimeltään Kolmen vesireitin sydämessä. Joku koiranleuka on esittänyt nimeksi myös Hertta Kuusista, Laukaan pojan Otto-Ville Kuusisen tyttären Mukaan. 

Vanha voimala ja entinen naulatehdas

Vaajakoski on ollut merkittävä teollisuuskeskus. Vaajakoski kasvoi pienestä maalaiskylästä sahateollisuuspaikkakunnaksi 1800-luvulla, jolloin T. & J. Salvesen oli paikkakunnan suuri työllistäjä. Vuonna 1916 SOK osti paikkakunnan sahat maa-alueineen ja laajensi toimintaa muille teollisuuden alueille. SOK:n Vaajakosken tehtaattyöllistivät enimmillään noin 2 000 henkeä. Vaajakoskella on toiminut myös suuri tukinuittoreitti ja tukinerottelu.
SOK luopui tehdastoiminnasta 1980-luvun alussa, minkä jälkeen tehdasrakennukset ovat olleet pienteollisuuden ja muiden yritysten käytössä. Vaajakosken teollisuusmiljöö vesistönäkymineen on rakennushistoriallisesti valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. (Wikipedia)

Keskiviikko 21. tammikuuta oli yksi harvoja kuulaita pakkaspäiviä tänä talvena. Ajelin etelästä päin kohti Jyväskylää ja harmittelin mielessäni aikapulaa, mieleni olisi tehnyt pysähtyä valokuvamaan. Jyväskylässä odotti sovittu palaveri. Vaajakoskea lähestyessäni totesin minulla olevan aikaa puolen tunnin pysähdykseen. Auto parkkiin Naissaareen ja kamera kainalossa rannalle. 


Kyllä vaan oli talvisen kaunista. Palatessani pieneltä saarikierrokselta huomasin voimalaitoksen yläpuolisessa sulassa jotain liikettä.


Pitkään etsimäni saukko siellä näytti pitävän peliään. Harmi vain, että kamerassa oli laajakulmaobjektiivi, ja pitempi putki oli jäänyt autoon. Aikaa sen hakemiseen ei enää ollut.
Tästä yksilöstä alavirran suuntaan uiskenteli toinen saukko ja nousi voimalakanavan jääreunalle.


Tällaisen kuvan siitä parhaillaan sain. Onneksi tulevat aamupäivät olivat vapaita ja saatoin jatkaa saukkojahtiani.


Seuraavan aamun aurinko oli jäänyt paksun usvakerroksen taa. Alavirran puolelta löytyi saukko virran ylityksessä. Kaukana oli, mutta oli kuitenkin olemassa. Rannalla kohtasin kuvaajakollegan, ja näiden kanssahan yleensä aina juttu luistaa. Jutellessa tuli ilmi, että hän oli kouvolalaisia ja tunsi Lassi Kujalan upeat saukkokuvat. Sellaisia ei tästä blogista vielä toistaiseksi löydy.


Perjantaina ei saukkoja näkynyt.


Palolaitoksen miehet sensijaan treenasivat taitojaan.


Koskikara ei harjoittelua enää kaipaa, homma käy.


Rastas sinnitteli jo kolmatta päivää parkkipaikan pihlajassa. 

Karttaa tutkittuani päätin laajentaa etsintäaluetta paikkaan, josta virta-alue alkaa.


Lauantaina ajelin rauhallisempaan paikkaan Ylinenkoskelle. Paikanvaihto oli oikea valinta. Virran niskalla, jään reunalla sukelteli ja lounasti yksi saukko. Se vaan oli niin kaukana, että kuvaaminen oli turhaa.  Hetken rantapusikossa vartoiltuani huomasin kapeikon vastarannalla toisen saukon. Se oli kovin eloisa ja paineli edestakaisin jään reunalla ollen kuitenkin sekin turhan etäällä.


Sunnuntai oli toistaiseksi viimeinen saukonkuvauspäivä. Lepikossa vartoillessani näin jonkun uimarin lähestyvän suoraa kohti piiloani. Saukkohan sieltä uiskenteli. Päästyään lähemmäs, se alkoi sukellella ja napsi virrasta jotain syötävää. Ruokailun se suoritti selällään uiden. Tämän se suoritti useamman kerran. Oisiko ollut kolmenkymmenen metrin päässä? Lähemmäs se ei enää tullut. Liekö saanut minusta vainun, koskapa kohta sukelsi jonnekin näkymättömiin.

Saukot ovat nykyisin yleistyneet. Arkoina otuksina ne eivät kuitenkaan päästä helposti itseään kuvaamaan. Jälkiä löytyy kaikkialta sulapaikkojen reunamilta. Olipa tänään täällä Nastolassakin aivan mitättömän metsäojan pohjalle tallattu melkoinen polku.

Jännittävää ja mielenkiintoista on tämä saukkojahti. Vielä on intoa tallella.

torstai 29. tammikuuta 2015

Piilokojulla

Lintukuvausta syvällä Nastolan metsässä

Tässä hiljan pyysi lintumies Jorma mukaansa teurastamolle läskin hakuun. Näitä sitten raahasimme hänen  piilokojulleen  nastolalaiseen metsään. Myöhemmin täydensimme tarjoilua erilaisin jyväappein. Jorma itse on istunut kojussaan jo usean päivän  ja saanut  metsien linnuista mm. korpeista upeita kuvia.

Itse pääsin tänään harjoittelijavieraaksi  kyseiseen paikkaan . Ei tullut aika pitkäksi vaikka kello väitti istunnon kestäneen kuusi tuntia. Aamuhämärissä ajelin metsäautotien varteen ja talsin viimeisen kilometrin kojulle. Laitoin linnuille tuoretta evästä ja istuin odottamaan.


Ensimmäiset vieraat olivatkin nelijalkaisia. Pari oravaa oli löytänyt tiensä aamupalalle.


Kohta saapuivat keltasirkut kummastelemaan kattauksen valtaajaa.


Kojusta ei ole kovin laaja näköala ympäristöön. Toiset vieraat ilmoittavat kyllä saapumisestaan äänekkäästi huudellen. Näin tekivät myös harakat. Äänten perusteella ylilennon suorittivat palokärki, korpit, naakat ja varikset. Parina päivänä vilauksena näyttäytynyt kanahaukka pysyi sekin tänään poissa.


Pari käpytikkaa pyöri koko päivän eri tarjoiluilla.


Päivä alkoi valkenemaan. Lintuja pörräsi ympärillä. Sini-, tali-, hömö-, kuusi- ja töyhtötiaiset olivat hyvin edustettuina. Väliin toki oli aivan hiljaista. Missä lie kaikki lentelivät? Tuskin toista syöttöpaikkaa löytyy lähimailta.




Tässä sitä on kuusitiaisella nokittavaa.


No, töyhtötiaisia oli varmaan vaan yksi.


Varislinnuista piipahti tässä metsäravintolassa myös pari närheä. Toinen nappasi mukaansa niin ison taliköntin, että tuskin pystyi lentämään.


Lukumääräisesti eniten oli keltasirkkuja.


On se vaan kaunis lintu!


Iltapäivällä saapui yksinäinen puukiipijä. Sille mieluisia olivat talipallot, joihin muut linnut eivät olleet koskeneetkaan.


Aikamoinen nokka.


Tältä siellä kopissa näyttää. Näin yhden pakkasasteen kelillä pysyi koju riittävän lämpimänä lämpökynttilöiden ja väliin Trangian spriipolttimen avulla. 

Kiitokset Jormalle kojun lainasta. Tässä vaan kävi niin, että ruokahalu kasvoi syödessä. Ehkäpä joskus pääsen uusimaan.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kalkkistenkoski




Päijänteen vyöry kohti Suomenlahtea alkaa Kalkkistenkoskesta.


Tässä se on, Päijänne. Näyttää olevan tuolla kauempana jo jäässä, mutta tämä koskiosuus tuskin jäätyy koskaan. Itse olen paikalla ensimmäistä kertaa. Pakkasta on viisitoista astetta, ilma on tyyni ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Se jopa lämmittää.

Koski sijaitsee Asikkalan kunnan alueella ja kunnan tiedotteessa kerrotaan, että "Kalkkistenkosken rantojen ja saarten metsät ovat lehtipuuvaltaisia sekametsiä. Kalkkistenkoski muodostaa arvokkaan rakentamattoman koskialueen ja vanhan metsän kokonaisuuden. Alue on erittäin harvinaiselle valkoselkätikalle sopivaa elinympäristöä. Alue on suojeltu voimalaitosrakentamiselta koskiensuojelulailla."


Yläjuoksulla on useampia saaria. Patosaareen pääsee patosiltaa pitkin. Saaren toisella rannalla onkin avoimemmat maisemat ihasteltavaksi.


Rannan puista varisi hiljalleen pakkaskuuraa. Nämä vedet ovat jo matkalla kohti Kymenvirtaa ja maailmanmeriä.


Koskessa sukelteli muutamia koskikaroja. Paikalle kameroineen ilmaantunut pariskunta kertoi etsivänsä harvinaista pikku-uikkua, josta kuulema oli tuore havainto. Itse en harmikseni moista nähnyt.








 Jäätaidetta virran suojaisemmalta osuudelta.


Kosken karat saalistivat lentäen uoman keskiosiin ja sukeltaen vuolaaseen virtaan. Sitten olikin palattava taas rannalle syömään ja lepäämään.





 Kosken historia ja sijainti