perjantai 21. huhtikuuta 2017

Lintuja kevään retkiltä


Tämä blogi on kuva-albumini ja päiväkirjani. Aloin pitämään tätä kohta jäätyäni eläkeukoksi ja aloitettuani kuvausharrastuksen  Piti ratkaista, mitä teen kuvillani ja minne tallennan ne. Pääosin kuvaan  luontoa niin eläin-, sieni- kuin kasvikunnasta. Myös monenlaiset upeat tai mielenkiintoiset luontokohteet kiinnostavat. Joukossa on myös tarinoita matkoiltani. Ei ole tullut aika pitkäksi eläkepäivillä. Kuvaajana tiedän olevani vielä noviisi, mutta toivon kehittyväni tekemisen myötä. Kaikki blogin kuvat eivät ole laadullisesti kovin kummoisia, minulle ne kuitenkin ovat muistona jostain erityisemmästä.
En ole halunnut rajata kuvatarinoitteni seuraajajoukkoa mitenkään. Niiden lukeminen ja katselu on vapaaehtoista. Odotan teiltä, nykyisin jo uskomattoman suurelta joukolta, lempeää suhtautumista harrastukseeni. Ei mopolla mahottomia. Varsinaisiin virheisiin toivon saavani oikaisevaa palautetta.
Sähköpostini on juhani.kaalikoski@gmail.com

Ja sitten itse asiaan:


Kevättähän se pukkaa vaikka aika hitaasti. Juuri nytkin täällä Nastolassa sataa lunta ja maa on valkoisena. Pitkään on ollut koleaa ja lintujen muutto on kutakuinkin pysähdyksissä. Joitakin viikkoja sitten oli  pikkuvarpusten hormonit kuitenkin lähteneet hyrräämään.


Käpytikka pesäntekotouhuissa.


Kuivannon pelloilla kottaraisia ruokailemassa. Ilokseni lähes kadonneet kottaraiset ovat omien havaintojeni mukaan hieman lisääntyneet.


Pullasorsissa esiintyy värimuunnoksia. Syytä en tiedä.


Tässä normaalivärinen sinisorsauros ja ylinnä rouvansa. Väliin jää kanadanhanhi,


josta tässä lähikuva.


Artjäevellä ja Kanteleella on jo kauan ollut melkoisia hanhitokkia. Tässä pari tundrahanhea.


Tundra- ja metsähanhia. Tundrahanhilla on valkoista naamassa.


 Tuulihaukkoja on saapunut varaamaan pesäpönttöjä ja reviireitä. Varmaan onsimmäiset jo hautovat.


Kuu kiurusta kesään. En usko. Kuivannon kiurut ovat esittäneet lentonäytöksiään kohta jo kuukauden.


Aluksi pelloille tuli yksittäisiä töyhtöhyyppiä. Myöhemmin saapuvat tulivat suurina parvina.


 Isokuovit ovat tonkineen pelloista evästä  jo jonkin aikaa.


Arrajärven eteläpään sulassa tapasin suht harvinaisen uiveloparin (uros valkea keskellä, naaras korren takana toinen vasemmalta). Paikalla uiskenteli myös isokoskeloita.


Metsäkauriit ovat lisääntyneet kautta Suomen. No, Lapista en tiedä. Tässä komea pukki. Pääsi livahtamaan lintujen joukkoon.


Sittenpä alkoi taistelu naaraasta. Pikkuvarpusukot asialla.


Haapanapari.


Räkättirastas


Sepelkyyhky


Naaras telkkä


Kala- ja naurulokkeja sekä pari naakkaa


Tango d'amore


 Hiirihaukka. Ei ole pesä tämä vaan energiapuukasa. Ruokaa tähyillen.


Pajusirkku


Lensin Putinin siivellä. Kurkea opastettiin pesimäpaikoille.


Käpytikka tankkaa munintaa varten.


Iitissä, Kupparinojan lintutornin maastossa, syötetään lintuja vieläkin. Vipinää riittää. Liekö ajatuksissa myös tuleva tornien taisto.


Mustarastas, vanhempi uros (keltainen nokka).


Peippoja ja järripeippoja. Kaukana joen toisella puolen olivat.


Tämä se on liikuttavan hauska lintu. Punarinta, robin

Seitsemän viimeistä kuvaa ovat eiliseltä Kupparinojan vierailulta. Kaulushaikara ei päässyt kuvaan, eikä ääninäytettäkään ole, mutta mahtava eli sen reviirihuuto, kumea puhallus. 

Toki muitakin lintuja on tullut niin nähdyksi kain kuvatuksikin. Kunhan kevät etenee, jatketaan uusien tulokkaiden parissa.





keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kalkkilouhos, Sääskjärvi


Kalkki eli kalsiumoksidi (CaO), josta käytetään myös nimiä poltettu kalkki tai sammuttamaton kalkki, on valkoinen emäksinen kiteinen yhdiste. Kalkkia saadaan kalkkikivestä eli kalsiumkarbonaatista kuumentamalla kalkkiuunissa noin 1 000 °C:n lämpötilassa, jolloin siitä lohkeaa hiilidioksidia. Kalsiumoksidia muodostuu myös eräiden muiden kalsiumyhdisteiden, kuten kalsiumnitraatin kuumentamisen yhteydessä.

CaCO3 → CaO + CO2.

Kalkkia käytetään sementin ja laastin valmistukseen, sekä maataloudessa peltojen kalkitsemiseen. Se reagoi herkästi veden kanssa, jolloin syntyy kalsiumhydroksidia, jota sanotaan myös sammutetuksi kalkiksi. Reaktio on tällöin seuraava:

CaO + H2O → Ca(OH)2.

Kalkin pH-arvo on 13.  (Wikipedia)


Kalkkikiven louhinnalla on Suomessa pitkät perinteet. Ensimmäiset kirjalliset viitteet siitä ovat jo keskiajalta. Vanhoina aikoina kalkkikiven käyttö rajoittui lähinnä kalkin polttoon ja poltettua kalkkia käytettiin muurilaastin valmistukseen. Vanhoja malmiesiintymiä ja kaivoksia käsittävissä koontiteoksissa (Holmberg 1858; Furuhjelm 1884a, 1884b, 1886, 1887) kalkkikivi mainittiin aina metallisten malmiesiintymien kanssa. Viime vuosisadan lopun teollisen läpimurron myötä kalkkikivellä oli entistäkin suurempi merkityksensä kaikessa nykyaikaisessa rakentamisessa. (http://weppi.gtk.fi/aineistot/kaivosteollisuus/Karbonaattikivikaivokset.htm)


Huomattavaa kalkin louhintaa on viime vuosisadalla ollut mm. Sipoon Martinkylässä (Härme 1978, s . 44) ja Iitin Sääskjärvellä (Arhe 1980) . Holmbergin (1858, s . 18) mukaan on Sääskjärven louhoksesta jo Birger Jaarlin aikana otettu kalkkia Hämeen linnan rakennukseen . Siten se lienee vanhimpia tunnettuja kalkkilouhoksia maassamme . (http://tupa.gtk.fi/kartta/kivilajikartta400/kls_c1_d1.pdf)


Nämä kuvat ovat Sääskjärven louhokselta, jonne minut johdatteli eilen Navake-kaveri Markku (Nastolan valokuvakerho). Luohos on ollut toiminnassa viimeksi 1950-luvulla. Ensimmäiset kaivaukset ovat mahdollisesti alkaneet jo 1200-luvulla. Hylätty työmaa on kasvanut jo melkoiseksi ryteiköksi, eikä sitä voi ohikulkevalta kylätieltä edes havaita.


Markulle paikka on ennestään tuttu, koska hänen mummolansa on sijainnut hyvinkin lähellä. Paikalta löytyy kivenlohkareita, jotka ovat  monenkirjavaa materiaa. Samoin kallioseinämät ovat hyvin erilaatuisia. On selvästikin kalkkipitoista valkea kiveä, mustankiiltävää rautamalmia, jotain vihertävää, liekö kuparia joukossa ja erilaisia kiilteitä. Näin arvailee maallikkogeologi.


Louhos on kaksiosainen. Kaivausten väliin on jäänyt jotain kovempaa kiviainesta oleva väliosa. Itse kaivauksetkaan eivät ole kovin suuria halkaisijaltaan, vain muutaman kymmenen metrin luokkaa. Seinämät ovat korkeintaan parikymmentä metriä korkeita.


Vanhempien aikojen kaivostyö on varmaan ollut hakku- ja kiilahommia. Tuossa kallion yläosassa näkyy myös poran jälkiä. Kehitys on kehittynyt. Porari Erkki Miettinen on ollut työssä traktorikompressorin kera ja haussa on ollut wollastoniitti, jota käytetään keraamisessa teollisuudessa.


Löytyisikö kuparia?


Aimo Halilan Iitin historian mukaan rakennutti Perheniemen kartanon isäntä Erik Johan Stråle 1850-luvulla kaivoksen ja tien väliin isot kivistä muuratut kalkinpolttouunit. Polttotöitä johtamaan hommattiin ammattimies aina kaukaa Ruotsista . Polttotöitä tehtiin  1900-luvun alkupuolelle asti. Onko tässä uunin jäänteet? Voi tietysti olla, että kyseessä on vain jätekivikasa.
Lähistöltä on löytynyt myös vanhempi kalkinpolttouuniksi sopiva holvaus, mutta se on myös mennyt kasaan eikä sen käytöstä ole jäljellä varsinaista tietoa.

Kaivosretki oli yllättävä ja mielenkiintoinen. Ajellessamme  kyläteitä kertoili Markku muistakin paikkakunnan huomionarvoisista aiheista. Tällaisia ovat mm. kuningas Kustaa III:n sotilasleiri, Perheniemen ja Massin kartanot ja tolstoilaiset Isohiiden veljekset.  Näistä lisää joskus myöhemmin.
Kiitokset Markulle opastuksesta ja retkiseurasta sekä vaimollensa kahveesta ja maukkaasta mustikkapiiraasta!

Kartta: Kalkkilouhos





tiistai 18. huhtikuuta 2017

Rappaatvuori

Rappaatvuori on velhojen valtakuntaa. Tällaisen käsityksen voi saada lukiessaan kirjaa Konneveden kunniaksi. Mielenkiintoinen tarina kansanparantaja Aapeli Lehmosesta (1884-1955) vei minut ja seikkailijaveli Anssin, Satunnaisen retkuilijan, pääsiäisretkelle ja noitien jäljille tälle Konneveden omalle Kyöpelinvuorelle. Lehmonen ei liene ollut mikään noita, mutta salaperäinen henkilö kuitenkin.


Jalkauduimme vuoren lounaiskulmalla, Tinttalan talon nurkalla ja lähdimme kapuamaan kohti vuoren lakea. Etenimme pohjoiseen noudattaen kartalla jyrkänteeksi merkityn yläreunaa.


Näitä vielä löytää silloin tällöin, valitettavasti. Siitä liennee aikaa, kun tässäkään metsässä on laidunnettu, mutta piikkilanka kestää.


Aluksi jyrkänne oli enempi jyrkkärinteistä louhua.


Onneksi meillä riittää vielä lapsenmieltä. Ice Darth Vader.


Varjoisilla rinteillä oli yöpakkasten aikaansaannoksia.


Matkan päästä löytyi jo avosilokalliota, käkkyrämäntyjä ja jäkälämattoja.


Laella ollaan. "Aapeli Lehmonen eli Pekan-Aapi oli sirkkamäkeläinen talonisäntä, tunnettu kuohari ja kansanparantaja. Pekan-Aapi saavutti mainetta paitsi loitsuilla ja rohdoillaparantajana ja verenseisauttajana myös käärmeiden lumoajana ja tietäjänä."


"Lisäksi Lehmosen sanotaan löytäneen kadonneita, "metsänpeittoon" joutuneita eläimiä."


"Kertoman mukaan Lehmonen kapusi keväisin Rappaatvuorelle rukoilemaan, ja siellä ja läheisen "Betesdan lähteellä" hän myös harjoitti parantamisrituaalejaan."


"Hoitoa aamuöisellä vuorella saivat niin mielisairaat kuin unettomuudesta kärsivät. Itseään tietäjä vahvisti lähdevedellä laimennetulla ja vingerporillisittain nautituilla viinaksilla."  Eräs myöhempi Lehmonen löysi lähirannalta, puron varresta pontikkatehtaan. Silloin elettiin jo 1960-lukua, joten tehtailijana on täytynyt toimia jonkun muun kuin Pekan-Aapin.


Nyt ei löytynyt jälkiä tietäjien vierailuista, mutta metsoukko oli sekin huomannut vuorella olevan jotain mystistä kevättaikaa. Koppelon jäljet löytyivät läheiseltä rinteeltä. Toivotamme hääonnea heille!


Tässäpä vahva arvaus Pekan-Aapin rukouspaikasta. Vasemmalla oleva kivipaasi on vuoren korkein kohta ja näköalat Konnevedelle, alarinteillä kasvavien puiden latvojen välistä, ovat juhlavat.


Tällaiset hiiltyneet kannot kertovat muinaisista metsäpaloista. Millaiset näköalat olivat vuorelta sata vuotta sitten?


Niin talvisesta kuin keväisestäkin metsästä löytyy monia hienoja asioita.


"Myös Pekan-Aapin isä Jussi (Pekan-Jussi) sekä isoisä Kaapro omasivat kansanparantajan taidot. Pekan-Jussin parantamismenoissa Rappaatvuori näytteli tärkeää osaa."

Lainaukset teoksesta Konneveden kunniaksi. Kiitän tekijöitä niin tämän retken innoituksesta kuin tekemistäni omavaltaisista lainauksista. Useita retkiä kirjan esittelemissä maisemissa on jo tullut tehdyksi ennen kirjan julkaisua, mutta muistilapuilla on myös monia kirjasta napattuja uusia tutkimuskohteita. Aiempia Konnevesitarinoita linkistä alkaen 30. kesäkuuta 2014.

Kartta: Rappaatvuori

Jokaisen Konneveden vieraan ja rannan asukkaan on hyvä lukea jopa omistaa tämä kirja. Taatusti et pitkästy.



Etelä-Konneveden kansallispuiston sydän, kirkasvetinen Konnevesi on saanut oman kirjansa. Kirjan tekijät Jorma Knuutinen, Eila Karki ja Risto Palokangas ovat yhtä paljon biologeja, luontoihmisiä ja humanisteja. Teos on heidän monivuotisen työnsä tulos ja samalla kunnianosoitus Suomen luonnolle. Kirja on tarkoitettu katseltavaksi, luettavaksi, selailtavaksi tai vaikka tarkemman tutkimuksen perustaksi. Konneveden kunniaksi ei ole kertomus vain tästä päivästä vaan tarina järvestä ja sen synnystä sekä kehityksestä alueen eläimistöä ja kasvistoa kunnioittaen.

Kirjassa on 280 sivua ja yli 300 kuvaa sekä informatiiviset kartat. Tämä kovakantinen ja sidottu teos on suunnattu kaikille luonnosta, kansallispuistoista sekä erä- ja luontomatkailusta kiinnostuneille ympäristö- ja luontoihmisille. Vahvasta tieteellisestä lähestymistavastaan huolimatta kirja on tehty selkeäksi ja kaikille lukijoille soveliaaksi yleisteokseksi Konnevedestä ja Etelä-Konneveden kansallispuistosta. (Kustannusosakeyhtiö HAI)