maanantai 21. lokakuuta 2019

Kesän 2019 lintuja

Laitanpa tänne "albumiin" muutamia kesällä nappaamiani lintukuvia. Taitaa olla viimeinen hetki, kun maa on täällä Äänekoskella osin jo räntälumen peitossa.



Alkukesällä, kun pellolla vasta pukkasi orasta. Isokuovi, Hankasalmi


"Kallenpöntössä" mökillä oli sinitiaisella tekemistä pitääkseen poikasensa ruuissa.


 Rannan suuresta telkkäpoikueesta selvisi vain kaksi aikuisen mittoihin. Toivottavasti jatkavat vielä eloaan.


Mikähän rouva isokoskeloa noin suututtaa?


Ensimmäinen kuvaamani peukaloinen. Siksi saa näin epätarkka kuva tulla julkaistuksi.


Mehiläishaukaksi on häntä arvuuteltu.


Tästä eivät kalankasvattajat pidä. Kalasääski on käynyt taas varkaissa Siikakosken altailla.


Arosuohaukka, sinisuohaukka vai joku muu? Varmaa määritystä ei ole. Hailuodontien varressa Oulunsalossa hän päivysteli sateisena elokuun lopun päivänä. (Virallisen tunnistuksen 23.10. mukaan kyseessä on arosuohaukka.)


Varangin vuono on kalaisa. Sen tietävät myös monet linnut, kuten tämä korppi ja lokit.


Perkuulaitureiden alla riittää syötävää isommallekin joukolle.


Varpunen on saanut väistyä etelämpänä pikkuvarpusen tieltä. Jäämeren rannalla ei vielä tätä kilpailijaa näy.


Kivitasku samoilla seuduin.


Kuten tämä merikotkakin. Elo-syyskuun vaihteessa ovat varsinaiset merilinnut jo pääosin muuttaneet muualle.


Tämä nuori tylli tepasteli Inarinjärven rannalla. Nokan väliosan oranssi väri sekä päänseudun selkeä musta-valkoinen väri puuttuvat vielä.


Eilen kuljeskelin Kuhnamon rantamaisemissa Äänekoskella. Hiljainen oli lintuelo. Tiaisparvet pyrähtelivät pusikoissa. Harakan sentään pääsin kuvaamaan. Kahlaaja on siitäkin tullut.






maanantai 14. lokakuuta 2019

Silakan ongintaa Brändössä

Silakan onginta, se on mukavaa toimintaa! Sitä on myös retkeily hyvän kaverin kanssa syksyisessä saaristossa. Brändön Torsholman laivalaituri oli oiva onkipaikka 7.-9. lokakuuta ja kelitkin suosi.



Juha oli asialla jo viidennentoista kerran, minä taas ensimmäistä kertaa. Brändön kunta ja saari sijaitsee Kustavista Ahvenanmaalle kulkevan saaristotien varrella seuraavana Kustavista länteen. Ennen kuin olet Ahvenanmaalla olet ylittänyt lukuisia siltoja, käyttänyt kahta lossia ja seilannut vähintäänkin kahdella autolautalla.



M/S Viggen aukeaa ja me rantaudumme Åvaan.


Kartta Brändön pääsaarista ja kulkemastamme reitistä. Määränpäämme, Torsholman lauttalaituri, on kuvan alalaidassa.


Syksyn ruska on saaristossa parhaimmillaan. Paikallisesta murskeesta valmistettu punainen asfaltti lisää väriloistoa.


En laskenut pengerryksiä enkä siltoja, mutta niitä riittää.


Ei  ole Torsholman laituri mikään erämesta, mutta


maisemat ovat kyllä komeat.


Silokaliot hämmästyttävät raidoillaan ja saavat pohtimaan niiden syntyä.


Täällä ulkosaarella kasvillisuus on enimmäkseen  karun maan matalaa, tiheää katajikkoa.


Illan hämärtyessä alkaa kalastus. Päiväsaikaan ei saatu tärppiäkään, mutta illalla silakka oli liikkeellä ja nappasi virvelisiiman päähän rakennettuun monikoukkuiseen litkaan väliin hanakasti. Tulipa välillä viisikin kalaa kerralla.


Harvoin sitä kuutamolla ongitaan.


Kun päivän viimeinen lautta Alfågeln saapuu kello 20,45, päättyy onginta.


Päivänvalossa näkyy laiturin vieressä kolmipiikkien parvia sekä


 

 lukuisa joukko meduusoja.


 Päiväsaikaan voi kuluttaa aikaansa ajelemalla saarireitillä ja tutustumalla saarten vähiin nähtävyyksiin. Brändön keskustasta löytyy myös kauppa.

 

Brändön kirkkomaalla on vanhat, jo hautansa luovuttaneet, muistokivet saanet uuden paikan kirkon takaiselta kalliolta.


Kuningatar Kristiinan määräyksestä, vuodesta 1638 alkaen kulki saariston läpi  Tukholmasta Turun kautta aina Pietariin asti Postitie. Tämä ahvenanmaalaisten talonpoikien saariston osalla ylläpitämä postireitti oli käytössä vuoteen 1910.


Lintuja en harmikseni juurikaan nähnyt. Kyhmyjoutsen oli tähän aikaan linnuista runsaslukuisin.


Satunnainen merikotka kävi lataamassa akkujaan tolpan nokassa.


Autolautta Ejdern poikkesi laiturissa useamman kerran päivässä. Sen tehtävänä on huolehtia yhteyksistä lähisaarille. Saapuva Alfågeln ajaa kauemmas Hummelvikiin yhden lossin päähän Ahvenanmaan pääsaaresta.


Saimme herkutella silakoilla monin eri tavoin valmistettuna. Eipä saa Keski-Suomen kaupoista näin maukkaita savusilakoita. Kala pitää syödä mieluiten juuri vedestä nostettuna.


Kotiin on välillä hyvä pirauttaa, ettei tarvitse vaimoväen huolehtia. Saattaahan näin vanhat ukot vaikka tippua möljältä.


Sitten taas iltasella ongelle, jotta saadaan jotain maistiaisia kotiin.


Aurinko laskee ja kala syö.


Ja niin on viimein loppu tämäkin leikki. Onginta oli valtaisa elämys, kuten saariston ruskaiset maisematkin.


Kiitos Brändö ja kiitos Juha!










sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Varjakan saha

Miten etelän varis löysi Varjakan saaren ja siellä aikanaan pyörineen sahan jäänteet. Tietysti katsomalla TV:n Egenland-ohjelman. Varjakka oli ensimmäinen tutkimuskohde ystäväni Kallen ja minun pohjoiseen suuntautuneella harharetkellä kuluneen kesän lopulla.

Varjakan saha  (lainakuva)
"Pohjois-Suomen sahateollisuus oli painottunut 1800-luvun lopulla Oulun kihlakunnan ja kaupungin alueelle. Varsin suuriksi 1800-luvun lopun teollisuusyrityksiksi luokiteltuja olivat Oulun Toppilan ja Korkeasaaren peräti neliraamiset sahat ja Haukiputaan Maunun ja Pateniemen sahat. Tuotantomäärältään selvästi suurin saha oli kuitenkin Alatornion Röyttän viisiraaminen höyrysaha, jossa päästiin yli miljoonan kuutiojalan vuosituotantoon. Se tarkoitti 154 000 tukin sahaamista. Työntekijämäärältään suurin Pohjois-Suomen sahoista oli Kemin Karihaara, jossa oli töissä 178 henkeä.

Oulun ympäristö kasvoi 1900-luvun alkupuolella kuitenkin sahateollisuuden keskittymänä, kun Haukiputaan Martinniemeen perustettiin höyrysaha vuonna 1904. Oulunsalon Varjakkaan perustettiin myös suuri höyrysaha. Jo aiemmin Haukiputaan Pirttikarissa käynnistyi höyrysahaus 1890-luvulla. Sen seuraaja oli Halosenniemen saha vuodesta 1923 lähtien." (https://www.ymparisto.fi/fi-FI/PohjoisPohjanmaan_ymparistohistoria/PohjoisPohjanmaan_sahalaitokset(15328)#sahaustoiminnan)


"Oulunsalon edustalla sijaitsevan Varjakan on arveltu saaneen nimensä pohjolassa 1200 vuotta sitten risteilleiden varjagien mukaan. Varjagit olivat skandinaaveja, jotka kävivät kauppaa ja keräsivät veroja. 1800-luvulta alkaen heistä on puhuttu yleisemmin viikinkeinä.

Varjagien mukaan nimetty tai ei, vanhoista kartoista ja kirjoista löytyy maininta Warjackasta jo vuodelta 1807. Toppilan sataman ja Varjakan välistä reittiä on kutsuttu aikanaan Varjakan mereksi. Oululainen Franz Johan Johaninpoika Franzen perusti saareen laivaveistämön vuonna 1852, ja vuosina1871–1880 saaressa toimi kasvatuslaitos, jolla peloteltiin oululaisia huonosti käyttäytyviä lapsia. Sen toiminta päättyi, kun rakennukset paloivat. Saaren sahatoiminta alkoi 1898 ja kasvoi vuoteen 1927 asti, jolloin se työllisti yli 700 henkilöä ja oli Pohjoismaiden suurin saha."

Sahaaminen loppui vuonna 1929, kun höyrykoneelta käyttövoiman välittänyt pääakseli katkesi. Maailman silloisessa taloudellisessa tilanteessa korjaustöihin ei ollut kannattavuutta.


Varjakan historiaa on tallentunut lehtijuttuihin, muistelmateoksiin ja lyhytelokuvaan. Saaren rakennuskantaa on kartoitettu, siitä on tehty opinnäytetyö ja käyty arkkitehtikilpailuja. Museovirasto arvioi Varjakan sahayhdyskunnan olevan rakennuskannaltaan ja miljööltään yksi harvoista poikkeuksellisen hyvin säilyneistä sahaympäristöistä Suomessa. Sahan jäänteet saavat rappeutua rauhassa vielä hetken, ennen kuin EU-rahoituksen saanut Varjakka 2020 -hanke pyörähtää käyntiin.


Mielenkiintoiseksi saaren historian tekee sen kerroksellisuus. Hylätyt talot, maatuvat taideteokset ja mantereenpuolen sammaloituneet kivijalat tihkuvat tarinoita, joista haluaisi tietää enemmän." (http://www.kaltio.fi/vanha-arkisto/news/25/40/Monien-tarinoiden-Varjakka/d,detail)

Kuvassa Uleå ab:n konttori

Osa rakennuksista on säilynyt suht hyvässä kunnossa, sillä niitä on käytetty aina 1950-luvulle Oulu-yhtiön henkilökunnan loma-asuntoina.


Konttorirakennuksen kunnostettua yläkertaa,


keittiö


ja patruunaa esittävä muukalaismies.


Pihanäkymä konttorin yläkerrasta kuvattuna.


"Varjakan saha ehti toimia vain kolmekymmentä vuotta, mutta se vaikutti aikanaan voimakkaasti koko Oulun seudun alueen elinkeinoelämään. Parhaimmillaan Varjakka oli Euroopan suurin saha. Vuonna 1927 saha työllisti lähes 700 työntekijää.

Varjakassa oli tuolloin kaksi kauppaa, elokuvateatteri ja myös oma palokunta. Saaren halki kulki rautatie, jota pitkin sahatavaraa kuljetettiin Pyydyskarin telakan satamaan ja sieltä edelleen maailmalle." (https://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/varjakan-sahan-historia-heraa/382914/)


Vuoden 1919 suurpalon jälkeen rakennettiin entistä suurempi saha. Lisääntyneen työvoiman käyttöön rakennettiin saareen mm. tämä virkamiestalo, Tässä poikamiesparakiksi kutsutussa talossa asui pääasiassa sahalla työskenteleviä poikamiehiä.


Mantereen puolelle rakennettiin samaan aikaan kahdeksantoista 2-4 perheen asuintaloa. Sahaustoiminnan aikoinaan päättyessä nämä talot siirrettiin yhtiön Pateniemen sahatyöläisten asunnoiksi Oulun pohjoispuolelle. Kivijalat ovat sentään säilyneet.


Vaikka kaikki saharakennukset ovatkin poissa, on jäljelle kuitenkin jäänyt tämä paloasema. Tässä, kuten useassa muussakin alueen rakennuksessa on käytetty ns. pystyhirsitekniikkaa.



Saaressa pidettiin 1990 kansainvälinen taideleiri keskittyen ns. maataiteeseen. Leiristä oli tarkoitus tulla vuosittainen perinne, mutta toisin kävi. Joitain osia senaikuisista töistä löytyy vielä maastosta. Tälle liian uteliaalle taiteentutkijalle kävi hieman köpelösti. Mitäs pöljä tunkee itsensä joka paikkaan.



Sahan historian musta päivä on 18. lokakuuta 1907. 21 lastaustöissä ollutta naista hukkui kotimatkallaan. (Kuvituskuva Viipurin ulkosatamasta Uuraasta.)
" Lokakuussa 1907 oulunsalolaisia naisia tyttösistä keski-ikäisiin oli lastaamassa laudanpätkiä norjalaiseen Haugesund-parkkilaivaan, joka oli ankkurissa satamaselällä.
Kohtalokkaana iltana kello kuuden jälkeen 24 naista - nuorista tytöistä keski-ikäisiin - oli lähdössä Haugesundilta takaisin maihin. Työmies Tuomas Walkamon oli määrä kuljettaa naiset purjeveneellä. Koska oli tyyntä, purjeita ei voitu käyttää. Walkamo keksi pyytää hinausapua Helmi-nimiseltä hinaajalta, joka oli samaan aikaan lähdössä viemään kahta tyhjää lastiproomua Varjakkaan.
Purjevene kiinnitettiin Helmin perään niin, että proomuihin johtava köysi kulki veneen sivuitse. Onnettomuuteen vaikuttivat todennäköisesti ainakin veneen asento, painolasti, propellivirta ja purjeiden jättäminen ylhäälle. Proomujen hinausköysi osui liikkeelle lähdettäessä veneen mastoihin ja kaatoi sen. Kaikki veneessä olleet joutuivat veden varaan.
Mahdollisuuksia pelastautumiseen ei juuri ollut. Takaa tulevat proomut liukuivat hetkessä veteen joutuneiden päälle. Jos joku pääsikin pintaan, toinen tarrautui tähän hädissään ja veti molemmat pinnan alle. "Naisilla oli pitkät, monikerroksiset hameet. Voi kuvitella, miltä tuntuu pulikoida vedessä sellainen päällään", kulttuurihistorioitsija Markus H. Korhonen toteaa."
(https://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/traaginen-hukkumisturma-ei-unohdu/40205/)

.

Jo puretun kapearaiteisen radan pohjalla on tänään helppo askeltaa.


Vedessä puu säilyy pitkään. Satavuotiaita, kenties vanhempiakin laituritolppia saaren rannassa.


Nykykulkijoille on rakennettu ihmisvoimalla kulkeva kapulalossi. Helposti liikkui kahteen mieheen. Lossin avaimen voi varata ja lunastaa mantereelta ravintola Warjakan Grillistä.


Tämän Varjakan kartanoksi nimetyn talon, tunnetaan myös karteenin talona, rakennutti Georg Gustav Franzen 1900 perheensä asuintaloksi mantereen puoleiselle rannalle. 1920-luvulla talo pilkottiin useammaksi työväen käyttöön tarkoitetuksi asunnoksi. Nykyisin kartano piharakennuksineen toimii tilausravintolana tarjoten mahdollisuuden suuriinkin juhliin.




Puu kasvaa paikalla, jolla ennen sijaitsi työläisten talorivit.


Ystäväni Tuulian äiti, Iines Myllyoja on kirjoittanut kirjan Kun sahan pilli piipasi. Kirja kertoo sahayhteisön elämästä 1920-luvulla. Kirjailija oli tuolloin itse ikävuosiltaan kymmenen kahta puolen. On aikoihin eletty!




Egenlandhttps://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/27/autiosaarella-aika-on-pysahtynyt-1900-luvun-alkuun-pohjoismaiden-suurimmasta

Studio V.Pulkkinen, Varjakansaaren saha 1898-1929:
http://www.studiopulkkinen.com/html/varjakansaha.html