maanantai 22. heinäkuuta 2019

Kerimäeltä Kiteelle rajan pintaan

Tämä on blogini kahdessadas (200.) tarina. Enpä olisi uskonut vuonna 2013, kun aloitin. Noo, teen vaan parhaani ja katsotaan mihin se riittää.

Edellinen tarina päättyi Savonlinnaan. Nyt jatkan Kerimäen kautta Kiteelle Back to Roots. Ei kuitenkaan omilleni vaan kaverin, jonka koko elämä on melkoisen uskomaton tarina. Toivottavasti se on luettavissanne vielä joskus kokonaisuudessaan. Ans kattoo!


Tie Savonlinnasta Kiteelle kulkee Kerimäen kautta. Harvemmin tulee ajeltua niillä seuduin. Siksi ajattelin käydä katsomassa, miltä maailman suurin puukirkko näyttää. Olen kerran aikaisemmin vieraillut tässä kirkossa kuuntelemassa Heikki Sarmannon jazz-messua. Muistikuvat ovat kovin hatarat.


In the Service of His Majesty. Kun kerran kirkko on näin suuri, ei ole syytä nöyristellä. Mitä nyt tietysti hänen majesteettiaan tulee kunnioittaa.


Kirkko ei ole vain suuri, vaan se on myös valoisa ja yksinkertaisen kaunis. Se on valmistunut 1847 ja vihitty käyttöön 1848. Kirkko toimii nykyään vain kesäisin, koska sen lämmittäminen olisi melkoinen tehtävä. Jumalanpalvelukseen osallistujiakin lienee vähemmän kuin muinoin.
On aikamoinen ihme, ettei kirkko ole vielä palanut. Toivotaan sille korkeimman varjelusta edelleen.
Enemmän tietoa linkistä Kerimäen kirkko.


Kerimäen Raikuusta löytyy myös toinen paholaisen torjuntaan rakennettu massiivinen rakennelma. Välirauhan aikana, Talvisodan puutteista viisastuttuaan, Suomi rakensi vihollista torjumaan Salpalinjaksi kutsutun puolustuslinjan. Linja kulkee Virolahdelta aina Savukoskelle asti sisältäen noin 3000 kenttälinnoitetta ja 350 km taistelu ja yhteyshautoja. Kerimäen Raikuun salpa-asema on osa tätä kokonaisuutta. Se sijaitsee noin 25 km Kerimäen taajamasta pohjoiseen.


Asema on entisöity ja siihen voi tutustua 1,5 kilometriä pitkän luontopolun kulkiessaan.


Betonibunkkerin tähystystornin kupu.


Konekiväärin ampuma-aukko


Rannan suuntaista kivimuuria


Harvaa mökkitietä reunustaa tällainen panssarieste.




Kyllä Suomi on maisemiltaan monimuotoinen . Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa on avaruutta. Valkeavaara


Kumurin taistelut käytiin 27.-28.7.1941. Taisteluissa kaatui 800 suomalaista sotilasta ja haavoittui moninkertainen määrä. Suomalaisten suurtappioiden arvioidaan johtuneen kahden jääkärieverstin arvovaltataistelusta, jonka juuret olivat talvisodassa. Melkomoisia väitteitä. Ei savua ilman tulta. Nämä taistelut ja niiden uhrit ansaitsisivat aivan oman käsittelynsä, johon en tällä kertaa paneudu. Kiinnostuneet avatkoot linkin Kumurin taistelut.


Valkeavaaran rajavartioasema ei palvele enää rajamiehiä. Paikka toimii nykyisin hotellina nimellä Riihivalkea. Tämä on päärakennus, mutta muitakin tiloja löytyy. Isäntäväkenä touhuilee ystävällinen murmanskilaispariskunta.


Tällainen rajatolppa on pystytetty aseman pihalle. Lienee museotavaraa.



Kaveri, josta mainitsin alussa, saattaa olla syntynyt tässä entisessä vartioaseman rantasaunassa. Tutkimukset jatkuvat.


Rajavyöhyke, jolle ei ole luvattomilla asiaa, on Suomen puolella maksimissaan kolme kilometriä leveä.


Ennen rajaa vartioimaan tarvittiin paljon enemmän miehiä. Rajaa pitkin patikoitiin tai talvisin hiihdettiin ja tarkkailtiin maastoa  mahdollisten kulkijoiden varalta. Vieläkin patikoidaan ja usein mukana on koira. Kehittynyt tekniikka auttaa monin tavoin. Tällaiset tornit ovat jo pois käytöstä.


Nykyisin puoliksi Venäjälle kuuluvan Pyhäjärven rannalla on Närsäkkälän rajavartioasema.


Tällä vihreällä kummulla oli vielä muutama vuosi sitten kookas vartioasemana toiminut puutalo.


Sotaa ennen kävi kulku Sortavalaan tätä tietä pitkin. Se erkanee Valkeavaaran tiestä aivan Valkeavaaran entisen vartioaseman kohdalta ja kulkee rajan yli edelleenkin. Yleinen ylityspaikka se ei ole, mutta puutavaraa on tuotu jokunen vuosi sitten tästäkin.



Muistomerkiksi entisöity kilometritolppa. Ei ollut Sortavala kaukana.


Tienvarren asukas jo iäkäs Teuvo Kostamo on rakentanut omin käsin ekumeenisen lastenkirkon. Toiset tekee mitä ne osaa, toiset taas mitä ne haluaa.


Aurinkoisena ja lämpimänä päivänä olivat perhoset liikkeellä. Tienvarren kukkakedot tarjosivat ravintoa.


Niin oli tienvarren lammen rannalla liikkeellä myös sudenkorennot. Näinköhän on tuo sinipyrstöinen tytönkorento joutunut isomman saaliiksi?


Näillä main kuljeskelin: Valkeavaara


Rajamiehille niin nykyisille kuin eläköityneille kiitokset avusta ja kahvista!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti